Hiljainen jouluhetki

Mies istui vanhan rintamamiestalon alakerrassa yksin ja mietti. Hän ei ollut tullut sinne sukulaisia karkuun, ainakaan varsinaisesti ja tarkoituksellisesti. Hänen oli vain saatava hetki omaa aikaa kootakseen ajatuksensa taas siedettävään ja järkevään muotoon. 

Naisen sukulaiset, oikeammin ydinperhe, jonka kanssa hän sai joulun viettää, hääräsivät yläkerrassa jouluaskareita. Pelkkä joulukattauksen valmistelu oli kestänyt aamupäivästä pitkälle alkuiltaan asti ja mies oli yrittänyt pysyä poissa naisten tieltä ja jaloista aiheuttamasta sekasortoa ja lisää kaaosta.

Monta kokkia saman sopankeiton ääressä tuoksui vaaralle eikä hän halunnut sotkea sitä niskuroimalla organisoitua järjestystä vastaa. Keittiössä joululounaan rakennuksessa oli oltava selkeä suunnitelma, kaikilla oli omat visionsa ja tehtävänsä ja mies tunsi, että hän olisi siellä kuin eksynyt turisti. Ei ehkä pahennusta aiheuttava, mutta sellainen, joka tukkii vuokratulla tila-autollaan hetkeksi koko kaupungin ydinkeskustan sykkivän liikenteen omalla hapuilullaan. Mies kunnioitti muiden tekemistä olemalla näkymätön ja harmaa.

Hän oli jättänyt kännykkänsäkin muualle latautumaan, hänen hiljaista hetkeään täyttämään riittivät hänen omat ajatuksensa. Mies tuijotti seinää oluttölkki kädessään ja mietti omaa perhettään parinsadankilometrin päässä kotiseudulla. 

Hän ei ollut käynyt kotona aikoihin, mutta muisti kyllä lahjoin pienimpiä perheenjäseniään. Hän oli lähettänyt rahaa, joka annettiin teini-ikäisille käteen aattona lahjojenjaon lomassa muiden pakettien lomassa. 

Vielä enemmän häntä vaivasi oma isä, jota hän ei ollut tavannut yli kymmeneen vuoteen. Mies oli nuorena poikana riitautunut alkoholisoitumassa olevan isänsä kanssa niin pahasti, että oli lähtenyt takaisin kotiin kaupunkiin rystyset veressä. Hän oli joutunut lyömään tiensä isän ohi auton rattiin, vaikka oikeammin hän oli joutunut puolustamaan itseään.

Lopputilin ottaminen oman isän leivissä oli mennyt haistatteluksi ja lattialle sylkemiseksi, lopulta isä oli tullut päälle ja tämä oli yhteenotossa katkaissut jopa kylkiluitaan. Isän ongelmat alkoholin kanssa olivat vain osa isompaa vyyhtiä, katkeroituneiksi muuttuneita traumoja, kovia kolhuja ja tappioita. Suuria epäonnistumisia niin rakkaudessa kuin elämässä muutenkin. Yksitoista joulua sitten. Kuinka moni näistä jouluista oli kulunut tällä kovettuneella ihmisellä selvinpäin, tai ainakin vähintään yksin, mies mietti.

Isä oli ollut joskus miehelle tärkeä, kuin ikoni jonka kohdalla pysähdyttiin. Välirikon seurauksena hän oli joutunut hetkeksi taloudellisesti ahtaalle, miehen oli pitänyt maksaa ensin sakot oman isän pahoinpitelystä, sitten hänen oli maksettava laskunsa lakimiehelle, jotta pääsisi vainoavasta isästään eroon. 

Ja lopulta onnistuikin, isä nieli uuden katkeran kolhunsa ja lopetti piinaamisen, miehen elämä ilman isää alkoi pikkuhiljaa ottamaan uutta pysyvää muotoaan. Hän oli oppinut jo lapsena ymmärtämään työn vaikutuksen, itseensä, talouteensa, jopa muihin ihmisiin ympärillään ja lopulta oman paikkansa koko isossa kuvassa. Haalareissa ei ollut mitään hävettävää. 

Mies ajatteli olevansa kuin pisara ydinnesteessä valtakunnan selkäytimessä, johon tarvittiin kaikki kynnelle kykenevät pitämään yhteiskunnan selkärankaa kasassa ja sulavan toimivana. Sen oli isä opettanut hänelle jo varhain. Oman raskas osa kansakunnan tukipylväänä tuntui joka aamu, kun hän heräsi rasituksesta johtuvaan kipuun ja särkyyn. 

Itse asiassa mies ei ollut valinnut haalareitaan itse. Hänelle oli puettu ne jo nuorena. Samoin kuin omalle isälleen. Hän oli isokokoinen, eikä hänen enää tarvinnut juuri puolustautua, vaikka hän nuorempana olikin viettänyt monta viikonloppuyötä poliisilaitoksen putkassa pahoinpitelyistä epäiltynä. 

Häntä oli ollut aiemmin helppo provosoida ja yllyttää, mutta karu ja kykenevä olemus riitti nykyisin ehkäisemään uhkaavia tilanteita. Eikä hän niihin enää edes joutunut, vaikka mies muisti hyvin tuon ajan, joka oli lähempänä kuin vaihtuneet vuosiluvut väittivät. 

Myös oma isä oli pahapäinen pukari humalassa, mies ajatteli sen olevan muussakin suvussa kovin tavallista. Isäkin oli tapellut omankin isänsä kanssa. Mahdollisesti tämä vielä yhden isän verran lisää. Hän käsitti, kuinka hän oli vain ottanut hänelle tarjotut eväät ja työkalut vastaan, joista oli vaikea kieltäytyä. Työkaluista, jotka olivat välttämättömiä, eihän taloakaan kukaan pysty rakentamaan paljain sormin.