Mielisairaanhoitajan kahvitauko

Pikkukaupungin sairaalan psykiatrisen osaston ovisummeri soi, kun Marjatta oli juuri saanut kaadettua päivän ensimmäisen kahvikupin itselleen. Aamuraportit oli luettu jo ennen potilaiden heräämistä ja aamupalan järjestelyä, lääkärikin oli jo tehnyt jokaisena maanantaiaamuna tehtäviinsä kuuluvan potilaskierroksen. Nyt oli aamupäivän kahvitauko, hetki omaa aikaa, jonka Marjatta oli kuullut olevan hänenkin työnsä kannalta jopa työturvallisuuteen asti vaikuttava ja siksi arvokas hetki.

Aamun paineiden jälkeen hänen kiireensä olivat tältä työpäivältä hoidettu, asiakkaat saattoivat tarvita henkistä tukea ja kaivata hänen ymmärtävää olkapäätänsä. Kaikki täällä olevat olivat joko peloissaan tai ymmällään, harvoin kukaan tänne joutunut oli perillä mitä tämän horjuvan ihmismielen sisällä oikeasti tapahtui. 

Ja hän piti huolen, että siihen olisi aina aikaa, se oli selkeästi tärkein osa hänen työnkuvaansa. Tässä työssä tärkeintä oli pitää sitä seitinohutta lankakerää koossa. Joskus hän tunsi hengenheimolaisuutta matkaoppaiden tai museokuraattoreiden kanssa, hänen tehtävänsä oli selittää ja kuvailla alkavaa matkaa eksyksissä oleville elämänmatkailijoille. Se oli kuin kutsumus, jota hän oli lopulta elämän koulittua päätynyt toteuttamaan. 

Marjatta avasi kulkulätkällään osaston oven ja käveli välitilan poikki toiselle ovelle ja odotti. Ensimmäisen oven oli ensin sulkeuduttava, ennen kuin hän pääsisi sairaalan aulaan. Osastolta karkaaminen oli tehty vaikeammaksi, mutta se ei ollut mahdotonta.

Hän oli lukuisia kertoja joutunut soittamaan hätäkeskukseen, kun itselleen ja jopa muille vaarallinen, hauras ja pinnan alle syvyyksiin vajonnut potilas oli päässyt karkuun. Viranomaisten yhteistyö oli kuitenkin tehokasta ja poliisilla ei kestänyt kauan löytää edes toiselle puolelle Suomea harhaillut sekava ja katukuvasta pistävästi erottuva karkulainen.

Nämä satunnaiset kerrat olivat aiheuttaneet painetta ja huolenkaltaista epävarmuutta, mutta kokemuksen mukanaan tuoma tieto ohjasi pysymään viileänä. Marjatta ei mielellään kertonut mitä hän teki elääkseen, mutta tunsi silti hiljaista ylpeyttä ammattitaidostaan. Hän oli nähnyt toipumisen ja eheytymisen ihmeen lukemattomia kertoja ja tiesi, kuinka useimmat saataisiin jopa toistuvien sairaalavierailujen ja hetken hengähdystaukojen jälkeen takaisin pinnalle. Hitaasti ja tehottoman tuntuisesti, mutta lämpimän lujalla otteella.

Marjatta pysähtyi hetkeksi kuin olisi kävellyt päin seinää. Ovisummeria soittanut mies oli niin voimakas kuva hänen muistissaan, että hän tunnisti vierailijan oitis. Tämä mies, jonka nimeä Marjatta ei enää kyennyt muistamaan, oli selvästi tulossa töistä; kirkkaanoranssit ja likaiset työmiehen vaatteet ja pitkä parransänki eivät erehdyttäneet, tämä mies oli ollut yksi niistä mieleen painuneista asiakkaista, jonka omahoitajaksi Marjatta oli aikoinaan määrätty. 

Siitä oli varmasti kymmenen vuotta, mutta hän muisti tuon ajan selvästi. Jo pelkkä sairaalan sisäänkirjaus oli ollut tällä kaverilla kuin elokuvasta. Mies oli uskonut ajavansa autollaan karkuun häntä varjostavaa rikollisjärjestöä, ja oli helppo kuvitella, kuinka rajua ylinopeutta pikkukaupungin katujen ja kujien läpi kaahannut sekava mies oli kiinnittänyt poliisinkin huomion. 

Mies ei ollut pysähtynyt poliisin käskyistä huolimatta, vaan oli polkenut lisää kaasua, lopulta hän oli ajanut sairaalan parkkipaikan angervopensaan yli nurmikolle kolme poliisiautoa perässään. Kiinniottotilanne oli lauennut ja poliisit olivat taluttaneet hänet vajaan sadan metrin matkan miehen määränpäähän, sairaalan psykiatriseen päivystykseen. 

Tämä oli selvinnyt tuomiotta sekavuutensa vuoksi, mutta suurempana ihmeen merkkinä Marjatta piti sitä, ettei paikallislehteen asti päätyneestä kaahailusta tullut edes miehen autoon naarmuakaan.

Mies oli ollut rajussa psykoosissa. Hän oli hukuttanut eroprosessin ahdistuksen alkoholiin ja alkanut juomaan raskaasti. Ja lopulta kun kaupunkikin oli vaihtunut jo moneen kertaan, miehen ote oli irronnut voimattomana kokonaan, hän oli vajonnut syvään sekasortoon.

Mies oli varma, että hänet tapettaisiin sairaalassa, jonka koki silti olevan se turvallisin paikka tasapainoilla uhkaavan kuoleman ja sinnittelevän elämänliekin väliltä. Silti tämä ei ollut näyttänyt ulospäin merkkiäkään pelosta, vaikka Marjatta tunsi tämän hysteerisen olotilan ja jopa kauhun. Kahdenkeskisissä keskusteluissa hän näki, kuinka miehen kädet tärisivät. Ja oli ilmiselvää, että se johtui puhtaasta pelosta. 

Silti mies oli ollut rauhallisen oloinen, vaikka oikean lääkityksen löytäminen oli ollut aluksi hankalaa, ja jopa sotkeneet miehen päätä lisää. Mies oli sanonut pelkäävänsä koirien haistavan häneen pumpatut kemikaalit ja siksi pyytänyt Marjattaa ohjaamaan hänet ulkoilukävelyillä tien toiselle puolelle, kun koiranulkoiluttajia oli tullut vastaan kadulla. Koiran kanssa lenkkeillyt nainen olisi todellisuudessa tuskin huomannut mitään, eikä kultainen noutajakaan tuntunut olevan lainkaan kiinnostunut miehestä.

Nyt oli kulunut vuosikymmen siitä, kun Marjatta oli lukenut aluksi normaalin tuntuisesta työpäivästään paikallislehdestä. Mieskin selkeästi tunnisti hänet, mutta ilmoitti vain kylmän viileästi tulleensa hakemaan avovaimoaan kanttiiniin kahville. Avovaimo, joka kärsi syvästä masennuksesta ei ollut Marjatan asiakas, mutta Marjatta kyllä tiesi tapauksen osastokokouksen kautta. Hän ei silti osannut yhdistää hahmoja toisiinsa vuosikymmenen takaa. 

Oli ilahduttavaa nähdä, kuinka mies oli toipunut. Hän oli alakuloinen, mutta huokui mystistä rauhallisuutta ja itsevarmuutta. Tuntui kuin mies olisi tiennyt, ettei vaimollakaan ollut todellista hätää. Mies tiesi sen varmasti jopa paremmin kuin vaimo, hän oli käynyt sen saman läpi alkupisteestä asti.

Joskus täytyi odottaa palautetta vuosia. Ja nyt oman työnsä tuloksen ja kättensä jäljen pystyi näkemään edessään paljain silmin. Pelkkä tämän hahmon näkeminen oli valtava kiitos.

 Mies oli vain nyökännyt syvän vakavasti, kun hän oli sanonut menevänsä kertomaan vaimolle, että tämän avopuoliso odottaisi häntä aulassa. Ja Marjatta tiesi, että hänen huomaamaton nyökkäävä vastauksensakin oli rekisteröity ja löytänyt oman osoitteensa.

Marjatta palasi kahvihuoneeseen ja laittoi jäähtyneen kahvikuppinsa mikroaaltouuniin. Entinen asiakas oli saanut hänet mietteliääksi. Hän katseli ikkunasta kellastuneita ja punaisen sekaisia vaahteranlehtiä sairaalan pihan nurmikolla ja mietti minkä matkan tämä asiakas mahtoikaan ollut käynyt läpi. 

Työvaatteet kielivät hänen olevan taas työelämässä, raskaassa ja henkisestikin kuormittavassa fyysisessä työssä. Sitä olivat varmasti edeltäneet määräaikaiseläke ja kuntouttavat työharjoittelut kirpputoreilla tai työpajoilla. 

Monen sairaalasta poistuneen Marjatta tiesi päässeen isoon pyörään kiinni. Avun piiriin, jossa kuntoutuja sai eläkettä, oman vakituisen hoitajan mielenterveystoimistosta ja pysyvän lääkityksen, joka pitäisi tämän ihmisen kasassa. 

Se ihminen olisi tuon kaiken alla kuitenkin ihminen, ei muottiin väkisin puristettu ja alistettu tilastomerkintä, jollaisina jopa jotkut hänen kollegoistaan asiakkaitaan pitivät. Esineinä ja työkaluina, joita piti jaksaa kuunnella ja joille piti heikkoina hetkinä malttaa antaa nenäliinoja vielä hetken ajan ennen kuin työvuoro loppuisi ja hoitajan oikea siviilielämä jatkuisi ilman ihmisarvonsa hukanneita mielenterveyskuntoutujia. 

Marjatta arvosti etenkin lääkäreitä, jotka uskalsivat katsoa psykiatrisen ohjekirjan läpi suoraan ihmiseen. Kuitenkaan unohtamatta sitä tosiasiaa, että lääkkeet ja hoitomuodot olivat kehittyneet tällaisiksi siksi, että joskus jossain oli huomatta niiden toimivan ja ajavan asiansa. 

Marjatan silmissä kuitenkin kiilsi se sama myötätunto, jolla kätilö katsoi juuri lapsen saanutta isää synnytyssalissa. Silmät olivat todella sielun peili. Ja äskeisen miehen katse jatkui hyvin syvälle. Toisia se saattoi pelottaa, hän kuitenkin oli täydellisen varma, ettei tuo syvä pimeä pelottanut enää edes miestä itseään.