Mies tuli puolenyön aikaan töistä kotiin. Hänellä oli taas
se vaikea iltavuoroviikko, joka vaati sisua häneltä joskus liikaakin. Päivät
pääsivät venymään välillä loputtoman pitkiksi ja uuvuttaviksi. Hänen oli
herättävä jo aamulla hoitamaan juoksevia asioita ja pyöritettävä arkea, jota ei
enää työvuoron päätyttyä alkuyöstä pystyisi tekemään. Toisinaan se oli melkein
ylivoimaista, mutta mies pysyi vahvana. Hän kesti kyllä kipua ja väsymystä,
paljonkin jos oli pakko. Hän puski päivät läpi raa’alla voimalla.
Ovesta sisään
päästyään hän käveli kengät jalassa suoraan keittiöön, pudotti takin keskelle
lattiaa ja heitti jäisenä kiekkona kolisevan pakastepizzan uuniin. Niin kovin
tuttua ja yksinkertaista, pikaista ja helppoa. Jääkaapissa oli oluttakin, mutta
mies piti pintansa ja oli kovana. Ajatukset olivat väsyneenä raskaita ja usein
masentaviakin, eikä alkoholi auttaisi asiaa lainkaan. Päinvastoin. Hän ei
halunnut kerätä painavia ajatuksiaan kokoon alkoholin voimalla. Se sumensi
päätä vain vieläkin enemmän ja mies tiesi sen kokemuksesta liiankin hyvin. Se
oli nähty varmasti jo tuhansia kertoja.
Ylpeys ja periaatteet olivat olleet viime vuosina kovassa
testissä. Hauraina haavekuvina ne oli ammuttu alas taivaalta ja osin jo unohtuneet.
Mies oli luopunut asenteistaan ja piti nykyisin periaatetta vaarallisena
sanana. Ne tietäisivät vain ongelmia, koska asenteellisuus on omiaan
aiheuttamaan eripuraa ja konflikteja. Se oli sitä joutavaa itsensä
korostamista, jota hän jäi joskus katsomaan televisiosta, kun poliitikot
väänsivät keskusteluohjelmassa toisiaan solmuun. Turhantärkeitä ja
itsetietoisia oman edun tavoittelijoita ja lipeviä paskapäitä suurin osa. Sitä
näki muutekin joka puolella jatkuvasti, eduskunta oli vain yksi iso akvaario,
täynnä sekalaisia roskakaloja.
Mies oli yksin kotona jo toista viikkoa. Avovaimo oli
sanonut lähtevänsä äitinsä luokse kaupunkiin, syytä vaimo ei kertonut, eikä
mies vaivautunut kysymäänkään. Menköön, jos siltä tuntuu. Hän ei muutenkaan ollut
puhunut vaimolleen viikkoon ennen kuin tämä lähti. Yhteiselo oli ollut jo
hetken vaikeassa käännepisteessä ja vaati molemmilta vastaantuloa ja huolenpitoa.
Kotona leijuvan raskaan tunnelman saattoi melkein aistia. Sisäilma
kerrostalokaksiossa oli toisinaan niin paksua, että siihen olisi voinut tehdä
viiltoja mattoveitsellä. Mies ei voinut olla ajattelematta, että vaimo oli
lähtenyt karkuun yhteisestä kodista. Ei ehkä miestä, mutta alati kasvavaa
ahdistusta ja synkkyyttä.
Vaimo oli tunteidensa
vietävissä, nuoresta iästä huolimatta hän oli joutunut kokemaan paljon. Tätä
oli tömäytelty keskivertokansalaista huomattavasti suuremmalla lekalla. Ja
varmasti juuri sen vuoksi vaimo oli empaattisuudessaan ja inhimillisyydessään
aivan omaa luokkaansa. Tämä ymmärsi miestä jopa paremmin kuin kukaan muu ja oli
miehelle ystävänäkin korvaamattoman arvokas tukija. Sellainen, joka eli
kuuntelemisesta ja vastaanottamisesta, se oli vaimolle kuin elämäntehtävä.
Ymmärtää muita ja sitä kautta itseään. Elämää ylipäätään.
Nuorempana mies olisi haistattanut hankalaksi heittäytyvälle
vaimolleen ja sanonut näkemiin. Hänellekin riittäisi meressä mutaa aivan
varmasti. Mutta tämä tilanne oli toinen, vaimo oli alun perinkin ollut
erityinen tapaus. Ja välillä aivan liian väkevä pala. Voimakas nainen voi
uuvuttaa isonkin miehen uskomattoman pienillä eleillä.
Pizza oli jo jäähtynyt uuninpellillä, kun mies muisti, että
hänen tosiaan olisi hyvä syödä kunnon iltapala. Tai oikeammin yöpala, aamu
olisi paha aloittaa väsyneenä ja väkisin. Hyvät yöunet ja uusi päivä, ehkä hän
soittaisi vaimolleenkin, kunhan ensin töistä selviäisi kunnialla. Huomenna
olisi helppo päivä, rästiin jääneitä pikkuhommia ja edestakaisin liikkumista
koko päivä, helppoa rahaa. Jos hän tekisi työnsä nopeasti, ystäväksi yrittävä
pikkufirman pomo varmaan suostuisi päästämään hänet lähtemään aikaisemmin
kotiin.
Sänkyyn romahtaessaan mies huomasi viestin vaimoltaan. Hän
ehti ennen minua, mies sadatteli, mutta viestin luettuaan hänen suupielensä
nousivat pieneen hymyyn. Hän ei tosin itse sitä edes huomannut, se oli
hallitsematon ele, joista hän yleensä piti tarkkaa huolta. Hän ei halunnut
yleensä tehdä itsestään minkäänlaista numeroa. Olihan hän kotonaan, missä ei
tarvinnutkaan esittää kenellekään mitään.
Vaimo sanoi tulevansa huomenna kotiin. Ikävä oli kuulemma
niin kova, että itkettää. Naiset, mies ajatteli. Hänen täytyy siivota ja käydä
kaupassa ennen iltavuoron alkua. Käydä suihkussa ja ajaa viikon sänki pois.
Sijoittaa kukkakauppaan. Ehkä hän ostaisi kokonaisen kimpun, tässä tilanteessa
tuntui yhdentekevältä mitä se maksaa, hän teki sitä mielestään muutenkin
luvattoman harvoin. Mieheen tuli eloa ja hän näytti ryhdistäytyvän silmissä.
Hän ei osannut kuvitella minkäänlaista muuta elämänmuotoa omalle kohdalleen,
tämä olisi kaikki mitä hän tarvitsee. Huomenna on varmasti pakko puhua, kun nainenkin
on varmasti ehtinyt miettiä poissa ollessaan. Paljon.
Miehen kiivas ajatustyö alkoi vaihtumaan hämärään
horrokseen, vaikka hän havahtui muutaman kerran kääntämään kylkeä. Hän oli
käynyt kerran tupakallakin miettimässä ja keskittämässä ajatuksen yhteen
keskipisteeseen, nyt hän vain oli ja hengitti. Ja lopulta hän nukahti, eikä
herännyt tänä yönä kertaakaan. Niin väsynyt hän oli ollut jo pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti