Novelliblogi - Monta pientä tarinaa ja yksi iso novelli

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Väsynyt Mies


Mies tuli puolenyön aikaan töistä kotiin. Hänellä oli taas se vaikea iltavuoroviikko, joka vaati sisua häneltä joskus liikaakin. Päivät pääsivät venymään välillä loputtoman pitkiksi ja uuvuttaviksi. Hänen oli herättävä jo aamulla hoitamaan juoksevia asioita ja pyöritettävä arkea, jota ei enää työvuoron päätyttyä alkuyöstä pystyisi tekemään. Toisinaan se oli melkein ylivoimaista, mutta mies pysyi vahvana. Hän kesti kyllä kipua ja väsymystä, paljonkin jos oli pakko. Hän puski päivät läpi raa’alla voimalla.

 Ovesta sisään päästyään hän käveli kengät jalassa suoraan keittiöön, pudotti takin keskelle lattiaa ja heitti jäisenä kiekkona kolisevan pakastepizzan uuniin. Niin kovin tuttua ja yksinkertaista, pikaista ja helppoa. Jääkaapissa oli oluttakin, mutta mies piti pintansa ja oli kovana. Ajatukset olivat väsyneenä raskaita ja usein masentaviakin, eikä alkoholi auttaisi asiaa lainkaan. Päinvastoin. Hän ei halunnut kerätä painavia ajatuksiaan kokoon alkoholin voimalla. Se sumensi päätä vain vieläkin enemmän ja mies tiesi sen kokemuksesta liiankin hyvin. Se oli nähty varmasti jo tuhansia kertoja. 

Ylpeys ja periaatteet olivat olleet viime vuosina kovassa testissä. Hauraina haavekuvina ne oli ammuttu alas taivaalta ja osin jo unohtuneet. Mies oli luopunut asenteistaan ja piti nykyisin periaatetta vaarallisena sanana. Ne tietäisivät vain ongelmia, koska asenteellisuus on omiaan aiheuttamaan eripuraa ja konflikteja. Se oli sitä joutavaa itsensä korostamista, jota hän jäi joskus katsomaan televisiosta, kun poliitikot väänsivät keskusteluohjelmassa toisiaan solmuun. Turhantärkeitä ja itsetietoisia oman edun tavoittelijoita ja lipeviä paskapäitä suurin osa. Sitä näki muutekin joka puolella jatkuvasti, eduskunta oli vain yksi iso akvaario, täynnä sekalaisia roskakaloja.

Mies oli yksin kotona jo toista viikkoa. Avovaimo oli sanonut lähtevänsä äitinsä luokse kaupunkiin, syytä vaimo ei kertonut, eikä mies vaivautunut kysymäänkään. Menköön, jos siltä tuntuu. Hän ei muutenkaan ollut puhunut vaimolleen viikkoon ennen kuin tämä lähti. Yhteiselo oli ollut jo hetken vaikeassa käännepisteessä ja vaati molemmilta vastaantuloa ja huolenpitoa. Kotona leijuvan raskaan tunnelman saattoi melkein aistia. Sisäilma kerrostalokaksiossa oli toisinaan niin paksua, että siihen olisi voinut tehdä viiltoja mattoveitsellä. Mies ei voinut olla ajattelematta, että vaimo oli lähtenyt karkuun yhteisestä kodista. Ei ehkä miestä, mutta alati kasvavaa ahdistusta ja synkkyyttä.

 Vaimo oli tunteidensa vietävissä, nuoresta iästä huolimatta hän oli joutunut kokemaan paljon. Tätä oli tömäytelty keskivertokansalaista huomattavasti suuremmalla lekalla. Ja varmasti juuri sen vuoksi vaimo oli empaattisuudessaan ja inhimillisyydessään aivan omaa luokkaansa. Tämä ymmärsi miestä jopa paremmin kuin kukaan muu ja oli miehelle ystävänäkin korvaamattoman arvokas tukija. Sellainen, joka eli kuuntelemisesta ja vastaanottamisesta, se oli vaimolle kuin elämäntehtävä. Ymmärtää muita ja sitä kautta itseään. Elämää ylipäätään.

Nuorempana mies olisi haistattanut hankalaksi heittäytyvälle vaimolleen ja sanonut näkemiin. Hänellekin riittäisi meressä mutaa aivan varmasti. Mutta tämä tilanne oli toinen, vaimo oli alun perinkin ollut erityinen tapaus. Ja välillä aivan liian väkevä pala. Voimakas nainen voi uuvuttaa isonkin miehen uskomattoman pienillä eleillä.

Pizza oli jo jäähtynyt uuninpellillä, kun mies muisti, että hänen tosiaan olisi hyvä syödä kunnon iltapala. Tai oikeammin yöpala, aamu olisi paha aloittaa väsyneenä ja väkisin. Hyvät yöunet ja uusi päivä, ehkä hän soittaisi vaimolleenkin, kunhan ensin töistä selviäisi kunnialla. Huomenna olisi helppo päivä, rästiin jääneitä pikkuhommia ja edestakaisin liikkumista koko päivä, helppoa rahaa. Jos hän tekisi työnsä nopeasti, ystäväksi yrittävä pikkufirman pomo varmaan suostuisi päästämään hänet lähtemään aikaisemmin kotiin. 

Sänkyyn romahtaessaan mies huomasi viestin vaimoltaan. Hän ehti ennen minua, mies sadatteli, mutta viestin luettuaan hänen suupielensä nousivat pieneen hymyyn. Hän ei tosin itse sitä edes huomannut, se oli hallitsematon ele, joista hän yleensä piti tarkkaa huolta. Hän ei halunnut yleensä tehdä itsestään minkäänlaista numeroa. Olihan hän kotonaan, missä ei tarvinnutkaan esittää kenellekään mitään. 

Vaimo sanoi tulevansa huomenna kotiin. Ikävä oli kuulemma niin kova, että itkettää. Naiset, mies ajatteli. Hänen täytyy siivota ja käydä kaupassa ennen iltavuoron alkua. Käydä suihkussa ja ajaa viikon sänki pois. Sijoittaa kukkakauppaan. Ehkä hän ostaisi kokonaisen kimpun, tässä tilanteessa tuntui yhdentekevältä mitä se maksaa, hän teki sitä mielestään muutenkin luvattoman harvoin. Mieheen tuli eloa ja hän näytti ryhdistäytyvän silmissä. Hän ei osannut kuvitella minkäänlaista muuta elämänmuotoa omalle kohdalleen, tämä olisi kaikki mitä hän tarvitsee. Huomenna on varmasti pakko puhua, kun nainenkin on varmasti ehtinyt miettiä poissa ollessaan. Paljon. 

Miehen kiivas ajatustyö alkoi vaihtumaan hämärään horrokseen, vaikka hän havahtui muutaman kerran kääntämään kylkeä. Hän oli käynyt kerran tupakallakin miettimässä ja keskittämässä ajatuksen yhteen keskipisteeseen, nyt hän vain oli ja hengitti. Ja lopulta hän nukahti, eikä herännyt tänä yönä kertaakaan. Niin väsynyt hän oli ollut jo pitkään.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti