Tämä on Novelliblogi!

Olen joskus miettinyt erilaisten tarinoiden tarkoitusta. Miksi niitä tehdään, miksi ihmiset janoavat ja kaipaavat keksittyjä tapahtumia ja hahmoja. Niissä ei nähdäkseni kovinkaan usein ole aitoa elävään elämään tarttuvaa kosketusta. Sadut, kertomukset, ja vaikka romaanikirjallisuus, tyhjänpäiväistä ja merkityksetöntä paperin tuhlausta.

Silti niitä on tehty aina. Ja jopa täällä pimeiden pystymetsienkin maassa on varmasti kerrottu jo tuhansia vuosia erilaisia kertomuksia nuotion äärellä. Laumassa, omien kesken. Sitä kai sanotaan perimätiedoksi, suusta suuhun ja isältä pojalle -tyylisesti. Tätä käsittääkseni kutsutaan kansojen kulttuuriperinnöksi ja kansantaruiksi. Ja tulkinta on niissä suurimmassa roolissa. Kukaan modenrni  ja mieleltään terve ei varmasti nykypäivänä uskoisi, jos joku väittäisi ihmisen pystyvän laulamalla saada jonkun uppoamaan suon silmään.

Olen tätä kirjoittaessa 36-vuotias helsikiläistaustainen mies, jolle kirjoittaminen on ollut henkinen piilopaikka jo hyvin kauan. Se on ollut terapiakeino, jolla olen korjannut ja huoltanut itseäni. Teini-ikäisenä piirtelin koulukirjoihin ja pulpetin kanteen graffitteja muistuttavaa sotkua. Myöhemmin minulta löytyi jo pieni kovakantinen vihkokin, samaa sotkua täynnä. Jokainen sivu oli täynnä kuvia, joiden seassa jatkuvasti enemmän tekstiä. Ajatuksia, laulun sanoja, korkealentoisia ja taivaita syleileviä voimalauseita.

Kuva: pixabay.com

Vuosia myöhemmin tuo sama sotku oli muuntautunut jo päiväkirjamaiseksi ja enemmän järkeväksi kansioksi. Myöhemmin purin itseäni jo ensimmäiseen blogiini. Tuo blogi oli silti vieläkin niin utopistista tajunnanvirtaa, että minulla oli itsellänikin vaikeuksia hahmottaa, mitä halusin edes sanoa. Sitä ei edes lukenut kukaan. Jostain syystä se silti toimii psyykettä puhdistavana keinona edelleenkin. Eräs ystäväni kutsui sitä tekotaiteelliseksi paskaksi, aivopieruksi. Ja että sitä suoltaa kaveri, jolla on pää paperia.

Tämä blogi on seuraava askel ja harppaus eteenpäin. Kirjoittamiseen perustuva itsehuoltokeino on edennyt jo noihin keksittyihin tarinoihin, joista edellä puhuin. Jos olen täysin rehellinen, niin on pakko myöntää: ne ovat heijastuksia ja peilikuvia minun omasta elämästäni. Keksittyinä hahmoinakin se ovat likasihdin läpi suodatettuja ja marinoituja kuvia minusta itsestäni. Tosielämän korvikkeita. Ilmeisesti nyt jo muka aikuisenakin tarvitsen vielä leikkikaluja simuloidakseni omaa elämääni.

Ja näiden novellien tarkoitus on tutkia ihmistä sisältäpäin. Ja samalla saada selville, miltä omat tuntemukset saattavat näyttää ulkoapäin muiden silmissä. Ja usein nuo novellieni hahmot törmäävät ja kohtaavatkin keskenään. Se on suurta herkkua ja tonnin vetopaikka tutkia omaa sisintään.

Kuva: pixabay.com

Blogin nimen olen plagioinut "crossroads"-legendasta, jossa mies möi tienristeyksessä pahoilaiselle sielunsa ja piru antoi vaihdossa ihmiselle bluesmusiikin. Syntisen elämäntavan, joka viitoitti kaiken nykyisin tunnetun populaarimusiikin. Hip hopista metalliin. Jos vain tuo mies olisikin kääntynyt ja mennyt toista tietä jonnekin muualle. Tiedän, että se on lisää sitä muka korkealentoista ja mentaalisesti älykästä hölynpölyä, mutta en välitä. Antaa mennä, en edes yritä kirjoittaessa olla järkevä ja johdonmukainen. Silloin voisin yhtä  hyvin kirjoittaa vaikka käyttöohjekirjojen sisällysluetteloita.

Pyrin jakamaan uuden postauksen kuukauden välein.
Silti minun on ehdittävä elää arkeakin, jostainhan se on kynnettävä se sotasaalis kotiin tuotavaksi. Täytettävä työkalupakki ja niin edelleen. Vertauskuvia voisi jatkaa loputtomiin, mutta lopetan nyt tähän.