Elämän kovasta koulusta

Minusta on hauskaa leikkiä ajatuksella, että vaikka novellien hahmot ovat kaikki mielikuvitukseni tuotteita, niillä kaikilla on oma luojansa. Jokaiselle heistä on luotu omat ominaispiirteensä, kipukohtansa ja vahvuuksien siivittäminä myös lopulta myös oma kohtalonsa. Se kaikki on minun omissa käsissäni. Ja luojan rakkaus luomiaan kohtaan on ehdoton, vaikka jokaisella heistä on omat läksynsä ja sotansa sodittavinaan.

Olen huomannut, kuinka somessa on vähintäänkin epäsuotavaa ilmoittaa opinahjokseen se "elämän kova koulu". Tuota instituuttia tuntuu varjostavan monien mielestä mitättömät ongelmat, jotka saavat sen oppilaat näyttämään uhriutuvilta marttyyreiltä. Toiset pärjäävät siellä paremmin kuin toiset, jopa niin hyvin, että jatkavat oikeisiin kouluihin, yliopistoihin ja hienoihin titteleihin. Ja kuitenkin peruskoulutuksena tuo elämä lankeaa meille kaikille. Tässä valossa se on kuin junttien uni-yliopisto tai ongelmaisten päivähoitopaikka.

Kuva:pixabay.com

Minulla on kaksi valmista tutkintoa ja ammattia, kesken jääneitä opintoja on kolme. Minusta piti tulla puutarhuri, enkä ole luopunut ajatuksesta, voisin hyvinkin kutsua itseäni nytkin opiskelijaksi. Siltikin, vaikka käyn töissä enkä ole enää oppilaitoksen kirjoilla. Olen käynyt kokeilemassa lukiota ja avointa yliopistoa juuri sen verran, että huomasin keskittymiskykyni ja lukupääni olemattomaksi.

Olen tehnyt aina fyysistä työtä ja helpointa olisi ilmoittaa ammatikseen ja tittelikseen paskahommien erikoismies tai lapionkuljettaja. Käytän kuitenkin mieluummin merkonomia kuvaamaan osaamistani, joka on ammattinimikkeenä yleispätevä ja ohut. Tiedän monesta asiasta periaatteessa paljon, mutta käytännössä taitoni ovat olemattoman huteralla pohjalla. Minunkin olisi helppoa tunnustaa tuo elämän kova koulu.

Novellihahmotkin ovat elämällä töissä. Omalla työmaallaan akvaarion kaltaisessa kehyksessä, jota minä ohjailen. Varmasti oikeallakin luojalla on oma toimeksiantajansa tai muu vastaava viritelmänsä, joka pakottaa meidät sätkynukeiksi. Hahmot ovat samaan aikaan hyviä ystäviäni ja hauskoja leikkikaluja. He auttavat minua ymmärtämään tätä kaikkea paremmin, vaikka eivät itse tiedä siitä mitään. Se on terapiaa parhaimmillaan. Peilikuvien luomista ja oman elämän simuloimista.

Kuva: pixabay.com

Kaikki eivät pärjää koulussa, mutta voivat silti päätyä minne vain. Istuvan presidentin keskiarvo oli koulussa käsittääkseni suunnilleen 7. Oppirahat maksettiin jossain aivan muualla kuin pulpetin ja karttakepin välissä.

Minäkään en kaipaa takaisin kouluvuosiin, onneksi pääsin pois sieltä. Tämän kaiken ymmärtäminen on minusta
paljon tärkeämpää kuin muistaa virsien sanat aamunavauksessa. Ja nyt muka aikuisenakin tarvitsen vielä leikkikaluja. Siitä tämä blogi.