Miesten hommaa

Jonna istui iltapäivällä bussissa oransseina hehkuvat työvaatteet päällään. Tai oikeammin oranssi näkyi vain taustavärinä tummanharmaan likakerroksen alta, Jonna oli tänään ollut koko päivän polvillaan mudassa. Hän oli istuttanut pensaita ja nurmen leikkuun lisäksi kaatanut puunkin, eikä hän yrittänyt peitellä väsymystään. Tänään oli ollut ihan tyydyttävä päivä, vaikka Jonnasta tuntui toisinaan, että itse työnteko vaati työtä. Etenkin alkuviikosta. 

Märän mullan haju ja likaiset kasvot saivat herkemmät matkustajat tuhisemaan, tai näin ainakin Jonna käsitti. Hänestä tuntui, että hän aiheuttaa pahennusta linja-autossa, koska hän ei ollut kiireessä ehtinyt vaihtamaan vaatteita töistä lähtiessään. Tatuointi kädessä ja puutarhasakset vyöllä kuin loivat Jonnalle tilanteita, ja hän halusi vain päästä kotiin mahdollisimman nopeasti. Pois tyhjiöpakatusta välitilasta, bussista, jossa kukaan ei voi olla rento ja vapautunut oma itsensä.

Jonnalle oli tänään tullut isku suoraan naamaan, läpi puolustuksen, täysin varoittamatta ja yllätyksenä. Hän oli haravoinut lehtiä pientaloalueella, jossa katua pitkin oli valunut ryhmä eläkeläisiä. Joukosta löytyi tietty ne pari innokkainta, jotka lähestyivät mukavuusalueen sisään. He olivat huudahtaneet jotain työmiehistä ja työn vaikeudesta, poikien ei tarvitsisi kuulemma käydä illalla enää kuntosalilla. Jonna ei ollut koskaan tottunut siihen, että hänen haalarinsa ja työntekonsa saivat ihmiset tulkitsemaan hänet niin räikeästi väärin, että häntä luultiin mieheksi.

 Jonna ei ollut miehekäs, hän oli lyhyt ja pieni, vaikkakin vahvarakenteinen ja räjähtävän voimakas. Olihan hän urheillut nuorena, teini-iässä melkein jo tosissaankin, elämä jyräsi kuitenkin yli tanssiharrastuksen ja jalkapallon. Niistä harrastuksista ei ollut jäänyt jäljelle enää kuin erimakuisia ja värisiä muistoja. Toiset olivat ajan huuhtomia, toiset taas voimakkaan väkeviä, jotka olivat muokanneet Jonnaa jo kasvuiässä voimakkaaksi ja fyysiseksi ihmiseksi. Jonnan oli pakko päästä tekemään töitä käsillään, istumatyöstä ei seuraisi mitään positiivista, ei ainakaan pitkässä juoksussa. Siviiliuniformussa ja vihreiksi värjätyissä hiuksissaan kukaan ei taatusti luulisi häntä mieheksi, vaikka hän kaataakin puita moottorisahalla ja nostaa itsensä paksuisia tukkeja omin voimin peräkärryyn.

Jonna teki työnsä vakaumuksella, hän jätti jälkeensä vain hyvää jälkeä. Hänen tinkimättömyytensä oli kuitenkin monelle liikaa. Hän hämmensi helposti ja usein täysin huomaamattaan suurpiirteisempiä työkavereitaan. Jonnasta tuntui, että hän sai muut tuntemaan olonsa suorastaan surkeaksi itseensä. Rima oli korkealla ja virheiden hyväksyminen vaikeaa. Täydellisyys ei koskaan ollut sattuman kauppaa.

 Jonna mielsi kuuluvansa kuppikuntaan, hänellä oli ne pari hyvää työkaveria, joiden kanssa lähti välillä lapasesta, ruokatunnilla hoohoiltiin ja naureskeltiin. Välillä hän soitteli työkavereilleen vapaa-ajallakin, mutta suuremmassa ryhmässä tai etäisempien ihmisten seurassa Jonna pysytteli omissa oloissaan. Hän tunsi usein olevansa vaikea käsiteltävä ja hän koki olevansa hankala työkaveri. Sillä oli taipumus kuluttaa Jonnaa, hän oli ajatellutkin, että kaikista rankinta oli hänellä itsellään. Silti hän vaati itseltään vain parasta, keskinkertaisuus oli pahinta, mitä hän saattoi itsestään löytää.

Jonna ei halunnut opiskella puutaruriksi kauniiden kukkien tai ylväiden puutarhojen hoitamisen takia. Hän oli koko työikänsä tehnyt fyysistä työtä ja hänen ruumiinsakin tuntui suorastaan vaativan sitä. Ensimmäisessä työssään hän oli ollut kaupassa hyllyttämässä, sitten postinjakajana ja joskus jopa varastossa. Häntä kuitenkin kiehtoi nähdä oman kättensä jälki ja hän koki humalluttavaa kiihkoa keväisin, lähes kiiman kaltaista vetoa ulos lapion varteen, kun luonto heräsi talviunestaan ja kasvukausi taas alkoi. Jonna oli löytänyt vihdoin sen, mitä hän pystyisi tekemään elääkseen vielä eläkkeelle jäämisen jälkeenkin. Hänestä tuntui, että hän eli viheralaa ja sai siitä enemmän kuin mitä sille antoi. 

Mutta silti Jonnalla oli epäilyksensä, kuinka hän jaksaisi ja kestäisi huonossa työilmapiirissä, joka paineessa synnyttää ahdistusta ja kuppikuntia. Uupumista. Väsymystä oli hyvin vaikeaa hoitaa lääkkeillä, joita lääkäri oli hänelle määrännyt, väsymys kyti ulkopuolella ja oli ärsyttävä piikki lihassa. Hän yritti ja nousi sisukkaasti pystyyn uudestaan joka ikinen kerta, mutta volyymia oli välillä vain liikaa. Ja lääkärikin tarjosi vain lääkkeitä kuin huumekauppias. Jonnan mitta oli täyttymässä, hän näki jo väkivaltaisia uniakin.

Jonna oli puun ja kuoren välissä, tosipaikassa. Hän oli mennyt lankaan ja luottanut sokeasti esimieheensä, joka tuntui äskettäin aloittaessaan Jonnan uutena pomona empaattiselta ja henkisesti älykkäältä. Jonna oli kertonut pomolle kahdenkeskisessä keskustelussa vaikeasta elämäntilanteestaan, kun esimies oli aloittaessaan niin pyytänytkin. Tulkaa juttelemaan, ihan mistä vain ja milloin vain, oli tämä sanonut.

 Nyt Jonna tunsi olevansa suurennuslasin alla, häntä piiskattiin ja juoksutettiin kuin tieten tahtoen. Pomo jopa vaati Jonnaa sairauslomalle, koska Jonnan mielenterveysongelmat vaikuttivat selvästi hänen työntekoonsa. Unelma, jonka hän on löytänyt muutamia vuosia sitten keväällä, opiskelut työn lomassa, onko oma mielenterveys laitettava panokseksi pöydälle jonkin elämää suuremmalta tuntuvan vuoksi. Jonna ei koskaan ollut tuntenut olevansa näin yksin.