Ihme nilviäinen, oikea limainen etana sinä olet, Teppo nauroi päin kasvoja. Naisille ei pidä antaa edes mahdollisuutta kieltäytyä ja torjua sinua, etkö sinä hölmö ole edes sitä vielä tajunnut? Peten ilme oli jähmeän sulkeutunut, kun hänen ystävänsä ryöpytti häntä rajusti. Tämä ei tehnyt sitä tahallaan, mutta kun Teppo innostui, hän pieksi suutaan välittämättä muista tai sanojensa seuraamuksista. Hänen egonsa oli niin valtava, että oli kuin hänellä olisi etuoikeus tehdä mitä halusi. Ja naisten jallittamisessa hän oli selkeästi omaa luokkaansa. Ainakin omasta mielestään.
Pete oli kiihkeästi ihastunut. Hän tunsi värähtelevää jännitettä rintalastansa alla kun hän ajattelikin kohtaamaansa naista. Naista, jota hän oli seurannut kuin vaanien työmaallaan huonekaluvarastolla, silmäillen ja kontaktia etsien. Kuin saalistaja, joka varoittaa uhriaan ennen kuin iskee. Naisen elekieli oli ollut näennäisen viileä, mutta silmäpeli oli ollut lopulta päivänselvää flirttiä, jossa vain leikittiin kovaa ja välinpitämätöntä.
Lopulta Pete oli uskaltanut. Odottanut tilaisuutta, jossa he olisivat kahden ulkona tupakkapaikalla, ja mennyt juttelemaan. Hiljalleen kahvitauot alkoivat venymään, välillä Pete huomasi pitävänsä tyhjää kahvikuppia kädessään.
Hänelle oli selvinnyt, että nainen oli oikeasti puutarhuri ja vihasi työtään varastolla. Tämä lenkkeili ja kuntoili vapaa-aikansa eikä ollut ikinä omistanut televisiota. Nainen ei käyttänyt juurikaan alkoholia, ja arvatenkin piti yökerhoja likakaivoina ja kutsui baareja iltapäiväkerhoiksi, joissa nojaili luovuttaneita ihmisiä.
Ulos pyytäminen oli muuttunut heti vaikeammaksi. Mitä ihmettä Pete keksisi, jotta saisi tilanteen ratkeamaan ja pääsisi ulos umpikujasta? Pattitilanteesta, jossa piti keksimällä keksiä tikusta asiaa. Todella turhauttavaa, hän oli miettinyt ja tuskaillut.
Lopulta hän oli oivaltanut: Petehän tunsi puutarhurin, joka panikoi kiireidensä kanssa. Ehkä tällä olisi tarjota jotain pientä, jolla voisi ehkä auttaa pääsemään pois varastolta. Ja suositella… Niin se nimi!
Pete tunsi itsensä idiootiksi, hän ei tiennyt edes naisen nimeä, vaikka oli jo lähettänyt tämän kaverinsa luokse työhaastatteluun. Nainen oli vain tallentanut puhelinnumeron kännykkäänsä, kiittänyt ja hävinnyt varastolle. Nopeasti ja jännittävästi, tämä oli kuin gaselli liikkeissään. Sulava mutta jänteikäs, intensiivinen. Nainen oli ihan oikeastikin kuin kissa.
Ja katse oli järkyttävän hypnoottinen. Tummiksi meikatut silmät, joiden terävä tuijotus porautui takaraivoon asti. Ja kun katseeseen vastasi, oli kuin Peteä kutsuttaisi takaisin kotiin. Siinä oli jotain selittämättömän tuttua. Samaan aikaan vaaralta tuoksuvaa mutta silti huolenpitoa kaipaavaa. Yksinäisyydestä johtuvaa kovuutta.
Teppo oli taas ajautunut puhumaan itsestään. Hän kertoi uudestaan ne samat aamuöiset kommellukset, joissa yöjuoksut olivat jatkuneet kerrostalokaksiosta takaisin heräilevän Punavuoren kaduille. Ja uuteen päivään, joka oli vielä hurjempi kuin edellinen.
Pete mietti, miksi Tepon piti jankuttaa joitakin asioita, aina uudestaan kuin uusina tarinoina, joita hän ei olisi muka ennen kuullut. Omista puheistaan kiihtyminen oli varmasti keskeneräinen trauma, selvittämättä jäänyt ongelma. Tarinoissa oli niin valtavasti värikynää, että ne maalattiin todellista romanttisemmiksi. Sen täytyi olla kompleksi, jolla kompensoitiin.
Ja Tepon meuhkaaminen oli aina lähinnä viihdettä, kuin ohjelmanumero, jossa sattui ja tapahtui. Naisista tämä ei silti tiennyt oikeasti mitään. Ikinuori sinkku, sitoutumiskammoinen ja tyylikäs myyntimies, jolla ei ollut ikinä ollut pitkää suhdetta. Teppo meni kukasta kukkaan, eikä kukaan ollut vielä pysäyttänyt häntä. Kuin tämä juoksisi karkuun niitä joita jahtaa.
Mutta Pete oli pysähtynyt. Tämän ihmisen kanssa voisin rakentaa vaikka talon. Ja viedä hänet kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti