Suomen pitkätukkaisimman kaljupään ajatuksia

Aleksi ajoi autollaan pääkaupunkia kiertävää kehätietä loskakelissä huonossa ajosäässä. Aurinko paistoi, mutta päivällä oli satanut lunta. Pakkanen oli vaihtunut nollakeliksi ja Aleksi joutui jatkuvasti ruiskuttamaan pesunestettä tuulilasiin, jotta näkisi savisen kalvon läpi muutakin kuin auringon häikäisevää valoa. Kuukausi oli juuri vaihtunut joulukuuksi, eikä Aleksi vaivautunut kuuntelemaan radiosta jatkuvalla toistolla pauhaavaa joulumusiikkia. Ei vielä, hän halusi pitkittää ulkopuolelta määriteltyä paineen tunnetta niin pitkälle kuin mahdollista.

 Hän oli keksinyt, että voisi kuunnella radiota myös netistä ajaessaan, siihen oli tarvittu vain muutaman euron hintainen johto älypuhelimesta auton cd-soittimeen. Aleksi oli mieleltään kuin maailmanmatkaaja, hän viihdytti itseään paitsi äärilaidasta toiseen ulottuvalla musiikkimaullaan, mutta myös kuuntelemalla paikallisia maakuntien radiokanavia, niistäkin hän joskus kaivoi helmiä ja mitä yllättävämpää musiikkia.

 Vielä enemmän häntä kiehtoi se, kuinka erilaista elämänmeno voi olla lyhyenkin matkan toisessa päässä. Helsinkiläisenä hänellä ei ollut koskaan ollut kouluaikojen retkiä enempää asiaa Tampereelle, mutta tänään hän päätti kokeilla sen paikallista antia. Sitä junttikansan huoletonta ja leppoisaa musiikkia, jota jotkut kutsuivat rockiksi, Aleksi ennemmin pop-musiikiksi, ehkä jopa iskelmäksi. Yhtä kaikki, itsensä huvitukseksi, tai sitten vaikka syvempää kaikuluotausta varten. 

Radiokanavalla mainostettiin kanavan omaa ohjelmaa, jossa koko kansakunnan ikoniksi kitaraa soittamalla ja kännissä esiintymällä päässyt vanhentunut rock-tähti puhui syvällisiä ja koko ohjelman käsikirjoitus oli ommeltu tuon Suomen pitkätukkaisimman kaljupään elämänohjeiden ympärille. 

Aleksia hymyilytti kun hän kuunteli tuota itseään korostavaa hahmoa, mutta hän jäi silti miettimään.

  

Manserokkari oli puhunut luvusta neljäkymmentä, kuinka koulutunti kestää neljäkymmentä minuuttia ja on nuoren täysin muista asioista kiinnostuneen ihmisen optimiaika ennen kuin keskittymiskyky alkaa heiketä, myös seksin harrastaminen kestää kuulemma noin neljäkymmentä minuuttia. Kolmessa minuutissa ei pysty eikä ehdi mitenkään kaikkeen siihen samaan kuin tuossa maagisessa luvussa 40. Aika osuvaa, Aleksi ajatteli. Toisaalta vain tekotaiteellista ja olevinaan luovaa.

Aleksi teki vuorotyötä varastossa. Hän ei ollut kovinkaan ylpeä ammatistaan, hän eli jatkettua aikalisää, joka oli jatkunut jo ammattikoulun loppumisesta asti. Hän oli vain jumittunut hyväpalkkaiseen työpaikkaan, jossa omien hahmojensa luoma tunnelma oli tarjonnut sen välttämättömimmän tyydytyksentunteen, eikä Aleksi ei ollut ikinä rohkaistunut tarpeeksi hypätäkseen pois mukavuusalueeltaan toteuttaman unelmiaan. 

Itse asiassa hänellä ei niitä edes ollut, hän ei halunnut maalailla kauniita kuvia vain joutuakseen pettymään. Hän näki varaston ruokalassa korkeasti koulutuettuja yläportaan ihmisiä päivittäin, eikä ollut kovin vakuuttunut siitä hukkaan heitetystä ajasta, joka kuluisi koulun penkillä korkeakoulututkintoa kiskomassa. Ei maksa vaivaa, sitä paitsi se juna meni jo, kouluista oli muutenkin jo niin pitkä aika, että Aleksista tuntui kuin hän ei olisi käynyt yläastetta lainkaan. Ei ainakaan tunneilla. Kolmekymppisenä Aleksi näki itsenä optimitilassa, hän tiesi olevansa elämänsä keskipisteessä, ja tätä hänen oli tarkoituskin tehdä.

Elämän puoliväli, kolmekymmentä. Jos pelaisin varmaan päähän, jatkaisin avovaimon suosimaa taloudellisesti kestävää ja trendikästä kasvisruokavaliota, ehkä eläisin vielä yhden puolikkaan lisää, yhdeksänkymppiseksi. Isä oli kolmekymmentä kuin Aleksi alkoi lähestyä kriittistä teini-ikää, äitikin vain pari vuotta nuorempi yksinhuoltaja-teini. Vanhoissa valokuvissa Aleksi näki heidät kovin nuorina ja lapsenkasvoisina, koko maailma sylissään, ainakin omissa mielissään. Hän oli ehtinyt jo näkemään ennen hosumista, vaimollakin oli maltillinen vakaumus lisääntymisen suhteen. Aika ei ollut vielä kypsä elämän uudelleenarvottamiseen. 

Aleksi muisti hyvin yhdeksänkymmentäluvun, osan kahdeksankymmenluvusta, milleniumina hän oli pitänyt itseään jo aikuisena tekijänä ja pelaajana. Ja hän muisti kuinka tuo leveäotsainen kaljupää oli ollut jokaisella vuosikymmenellä esillä se ainainen kravatti päässään. Ja kuinka hänen ääneen laulettuja runojaan oli ylistetty tajuntaa uudistaviksi sanoituksiksi.

 Aleksi oli ammentanut sielunruokansa muualta, eikä pitänyt tätä toteemipaalua kovinkaan kiehtovana, mutta jos hän jakaisi elämänsä neljänkymmenen sijaan vain kolmeen osaan, rokkari alkoikin tuntumaan kiinnostavalta. Kolmasosalla vuosipalkasta hän voisi liittyä asuntosijoittajiin ja loistaa vaimon silmissä. Auto lähtisi Helsingin kaksi viikkoa kestävillä talvipakkasilla paremmin käyntiin, kun tankissa olisi kaksi kolmannesta bensaa. Kolmesta kutsutusta kaverista ainakin yksi saapuisi paikalle perjantaina viikonloppua aloittamaan baariin. 

Kolmeen kuukauteen mahtuu kokonainen vuodenaika sisään, jolloin elämänhallinta olisi helpompi nähdä omin silmin, käsittää ja jopa suunnitella. Kolme kuukautta varastohommia, sitten kesäloma pois, syksyllä päätän mitä haluan oikeasti tehdä. Oikeastaan hieno mies tämä vanha juoppo, vaikka oman elämän hallinta ei Aleksin lukeman mukaan mennytkään ihan hänen omien opetustensa mukaan. Hän oli käsittänyt, että rokkari joi itsensä lopulta hengiltä. Silti kihelmöivää, Aleksi ajatteli ja latasi puhelimeensa koko rokkarin tuotannon. Kuuntelen kun siltä tuntuu, mielenkiinnosta, hän tuumi.