Julkisuuden varjoja

Helsingin kantakaupungin pikkukadut olivat saaneet loppukevään viimeisen  loskakerroksen, kun Krisu sukkuloi jo hiipuvan iltapäiväruuhkan seassa kaupungilla. Vaikka kello jo iltakahdeksan, oli vielä kovin valoisaa. Pimeys ei ollut lainkaan pelottavaa tai uhkaavaa, se oli kuin suojaverho, jonka alle pystyi piiloitumaan helposti ja katoamaan tarvittaessa hetkessä kujien loputtomalta tuntuvaan labyrinttiin.

 Alue, jossa Krisu nytkin liikkui, oli salakavalasti petollinen: kalliilla asuinalueella lähellä ydinkeskustaa oli puisto, jota hoidettiin kuin mitä tahansa Helsingin edustusaluetta, mutta silmiä hivelevän harmonian ja runsauden suojissa kuitenkin tapahtui aina. Puisto oli täynnä kalliita parhaita vuosiansa kuluttavia laitapuolen kulkijoita, juoppoja ja narkomaaneja. Varomaton ulkopaikkakuntalainen tai juovuksissa oleva juhlija käveli helposti suoraan katiskaan. Tältä hyväuskoiselta vietäisiin vähintään rahat ja puhelin, joskus saattoi käydä huonomminkin. 

Krisuakin oli lähdetty taannoin seuraamaan, alkuun näennäisen huomaamattomasti. Hän oli kuitenkin nopeasti vaistonnut kalliiden vaatteidensa ja kiiltävien ketjujensa herättämän kiinnostuksen ja kadonnut. Ensin kulman taakse, sitten virastotalon porttikongin läpi sisäpihalle ja lopulta toimiston ovesta sisään kiinteistön aulaan. Muina miehinä, kuin hänellä olisi ollut jotain asiaa markkinointitoimistojen ja rahastonhoitajien vieraana, keskellä päivää ja kylmän rauhallisesti.

Seuraajat olivat pudonneet kyydistä jo aiemmin, mutta hän osasi turvata selustansa paksuin kerroksin, nistit pääsivät yllättämään hänet vain poikkeustilanteissa. Katujen miehenä ja lähiöiden kasvattina Krisu havaitsi ne kyllä jo kaukaa.

Krisu joutui kävelemään tuon puiston läpi jokaisena tiistaina, kun hän tapasi terapeuttiaan. Kallis saksalainen urheiluauto piti jättää puiston toiselle puolelle ja kävellä loppumatka, mutta se antoi hänelle vielä hetken verran aikaa valmistautua ja virittäytyä oikeaan tunnelmaan, jotta hän saisi itsestään mahdollisimman paljon irti. 

Psykologi oli ammattimies ja osasi kyllä provosoida häntä puhumaan, mutta sen todellisen ajatustyön joutuisi tekemään itse. Tietenkin. Terapeutti tiesi paremmin jo yksin vuosikymmenten kokemuksella mitä hän koki nyt, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän oli ja minkälainen hänestä olisi lempeässä ohjauksessa tulossa.

Krisu vain oli poikkeuksellinen asiakas, joka julkisuuden henkilönä ei voinut käyttää hyväkseen verovaroin pyöritettävää julkista palvelua. Ei ainakaan näissä mielen traumoihin liittyvissä huolissa ja terveysvaivoissa. 

Pelkkä mielenterveystoimiston ovesta sisään käveleminen riittäisi tuhoamaan musiikkiuran tai ainakin sen päällä olevat huippuvuodet sekunneissa. Nykyään kun kaikilla oli puhelimet ja kamerat, jota automatisoinnista huolimatta harvat osasivat edes hyödyntää kunnolla.

Pari somekuvaa tunnetusta naamasta ja liioiteltua värikynää, ja sotku oli valmis, toimittajat eivät jättäisi häntä rauhaan enää ennen kuin hänet olisi revitty palasiksi. Tulikuuman rap-artistin suojanaamion taakse piilotettuja asioita pystyisi jakamaan vain harvan kanssa, ja terapeuttikin velotti siitä satoja euroja kuukaudessa.

Krisu tiesi, ettei ollut ainoa mielenterveysongelmista kärsivä superjulkkis. Tässä pienessä piirissä, joka paikoitellen oli kuin muovista puhallettu kupla, se oli hyvinkin yleistä. Ja sitä oli ollut aina, olivathan taiteilijat usein kovin herkkiä sieluja vaeltamassa kovassa maailmassa tavallisten kuolevaisten seassa. Häntä ärsytti lukea kollegojensa avoimia haastatteluja, joissa nuo rehellisiksi heittäytyneet suuret egot avautuivat ja tilittivät ongelmiaan, jokainen vuorollaan kuin jonotusnumero kourassa, siitä oli tullut muoti-ilmiö. 

Julkisen puolen psykiatritkin varmasti saivat osansa ja lisää asiakkaita näiden kaapista ulos tulleiden mannekiinien ansiosta, ainakin hetkellisesti. Sitä paitsi Krisu ei muutenkaan ollut koskaan täysin hyväksynyt sanaa ”julkkis”.

Henkireiästä, musiikista, joka oli lähtenyt laajenemaan ensin pienistä piireistä jatkuvasti isommiksi kasvaviin piireihin, oli tullut työ ja lopulta ammatti. Ja työn velvoitteet oli hoidettava sydämellä. Krisun tehtäviin kuului olennaisena oman naaman kuluttaminen, halusi hän sitä tai ei.

 Raja, joka jakoi tavallisen kuolevaisen suurista persoonista oli ylitetty pysyvästi, eikä paluuta entiseen enää voinut tehdä. Ei ainakaan vuosikausiin. Tuorein trauma, josta hän jaksoi puhua terapeutille kerta toisensa jälkeen uudestaan ja aina uudestaan, oli nähdä kuinka hänen kanssaan kaduilla räpänneet ystävät samasta lähiöstä ja samoilta koulun käytävältä olivat kääntäneet hänelle selkänsä, kun Krisu oli kirjoittanut ensimmäisen rahakkaan sopimuksensa. 

Juttu oli lähtenyt paisumaan lähes hallitsemattomasti ja hänestä oli tullut sitä samaa kermaa, jota hän oli yhdessä porukkansa kanssa kaduilla inhonnut ja lyriikoissaan halveksinut. Sosiaalisena ja valokeilassa viihtyvänä ihmisenä Krisu oli aina rakastanut rooliaan show-miehenä, muttei koskaan ollut tuntenut oloaan näin yksinäiseksi. Se oli suorastaan raakaa ja se pakotti syömään kourallisen lääkkeitä joka ilta selvitäkseen seuraavan päivän velvoitteista ehjänä.

Terapeutti oli kirjoittanut lausuntoon psykoanalyysin, jonka mukaan Krisu kärsi traumatisoituneesta itsetunnosta. Hän koki olevansa ainutlaatuinen, sillä kierolla tavalla, jolla uniikki-nimisiä rap-artisteja hän näki joka puolella enemmän kuin mitä tusinaan edes mahtui.

Aidot tekijät olivat jäljittelemättömiä, joista otettiin mallia kuitenkaan yltämättä ikinä muuhun kuin tällaisen ikonin imitoimiseen. ”Keepin it real”, -niin kuin alalla sanotaan siellä vieläkin suuremmassa maailmassa.

Krisu olisi halunnut olla tuollainen toteemipaalu, ja massojen silmissä hän olikin suuri idoli, mutta auringonpaisteen varjoisalla puolella oli varmasti vähintään yhtä monta häntä vihaavaa ja halveksivaa ihmistä. Siihen ei tottunut koskaan, eikä keskustelupalstojen tai somen lukeminen vienyt nykyisin enää kuin murto-osan päivän rutiineista, se oli enää välttämätön pakko lähinnä työn vuoksi. 

Terapeuttikaan ei voinut läväyttää suoraa vastausta ja kaiken ratkaisevaa neuvoa tiskiin, vaikka olisi varmasti osannutkin tehdä niin. Tieto lisäsi tuskaa ja jos psykologi sanoisi suoraan miksi Krisu kärsi elämästään toisinaan niin paljon, se tekisi varmasti vain lisää vahinkoa hänen mielelleen.

 Elämä piti ottaa pala kerrallaan. Hän tajusi kyllä, että oli kiivennyt takapuoli edellä puuhun, mutta päässyt silti huipulle asti.