Peten vallankumous

Pete katseli pöydästä, kun hänen ystävänsä jorasi tanssilattialla kuin viimeistä päivää. Ystävän kengät olivat vaahdossa, tämä oli onnistunut kaatamaan päällensä tarjottimellisen mustikkapaukkuja, jotka olivat vuorattu kermavaahdolla. Tanssilattian yli selviäminen oli osoittautunut haasteeksi ja kymmenestä shotista hän oli saanut tuotua pöytään vain yhden puolikkaan pikkulasillisen, eikä hän tohtinut olla tarjoamatta viimeistä juomaa seurueelleen.

Ystävä oli muutenkin taas sillä tuulella, että poltti rahaa samalla vauhdilla kuin vanha Lada mustana savuavaa öljyä. Pete tiesi, ettei myyntihommissa hurjia summia tienaava lapsuudenkaveri ollut joutunut enää aikoihin tekemään itselleen edes ostoslistaa ruokakauppaan. 

He olivat ensimmäistä kertaa alan yökerhossa, homobaarissa, jonne lapsuudenkaverin uusin naisystävä oli halunnut ja lopulta samaan pöytään oli onnistunut muovautumaan mukavan tuntuinen pieni seurue. Aluksi Pete tunsi omantunnon pistoja, hän ei ajatellut kuuluvansa tällaiseen paikkaan, joidenkin toisten olohuoneeseen. Heidän omaan luolaansa, jossa jokainen sai olla vapaa oma itsensä ja tehdä mitä haluaa. Ympärillä olisi vain samanhenkisiä taistelutovereita ja sielunveljiä. Se sellainen oma pieni piilopaikka, turvallinen kolo, joka oli suojassa suurelta pahalta maailmalta ja sen mukanaan tuomilta melskeiltä ja lieveilmiöltä.

Mutta koska ystäväkin näytti ottavan kaiken ilon irti ja heitteli omia pelimerkkejään ilmaan ottaakseen kantaa pride-vallankumoukseen omalla takuuvarmalla tyylillään, Petekin tunsi lopulta rauhoittuvansa, ehkä aika olisi jo kypsä näillekin ihmisille olla yhdenvertaisia massojen silmissä. Tosin se epäilytti. Pete ajatteli, että sodan ja kampanjan on jatkuttava vielä tulevaisuudessakin. Kaikkia uhrejakaan ei oltu varmasti saatu vielä edes laskettua.

Hänen oli muutenkin vaikea luokitella itseään minkäänlaiseen lokeroon. Hän huomasi välillä olevansa täysin ulkopuolinen, hän ei saanut selvää muista ihmisistä eikä aina edes omasta itsestään. Peten pitkä ja tuuhea parta, kaljuksi ajeltu pää ja rento kaupunkilaistyyli upposi varmasti kyllä johonkin muottiin, mutta hipsteriksi kommentointi tuntui silti ikävältä. 

Olihan hän kaupunkilainen, ja käynyt kyllä koulunsakin Helsingissä ja tiesi metropolin metkut, mutta maalla syntyneenä hän oli nähnyt maailmaa isomman panoraamakuvan kautta. Hän oli monesti teeskennellyt olevansa muualta kotoisin, itä-suomalainen murre taipui helposti ja tuli lonkalta sujuvan luontevasti. Petelle oli usein helpompaa antaa ihmisten olettaa hänestä jotain muuta kuin mitä hän oikeasti oli. Se oli varmasti suojakeino, eikä hän ollut aina varma itsekään mitä hän piiloutui.

Työ varmasti määrittelee ihmistä ihmisenä, ainakin johonkin pisteeseen asti. Kun Pete katsoi jo sammaltavaa ja väsähtävää ystäväänsä, joka kuitenkin viimeisillä voimillaan piti showta hengissä, ei ollut epäilystäkään, etteikö tämä eläisi elämäänsä täysillä jokaisella solullaan. 

Merkkivaatteet, kaulaketju, tukka vesigeelillä taakse kammattuna tämä loisti jopa homobaarissa, eikä hän häpeillyt porvarillista elintasoaan vaan arvotti koko maailmansa sen kautta. Pete itse ajoi vain pakettiautoa ja teki pieniä remontointitöitä. Hän ei ollut nirso töiden suhteen, muttei autokuskin palkalla päässyt leuhkimaankaan. 

Silti päivittäin hänen hakiessaan uuttaa huonekalukuormaa varastolta hän tunsi, kuinka jopa kilpailuhenkiset varastotyöntekijät mittailivat häntä katseellaan, arvioivat häntä vastustajana ja lopulta päättivät olevansa häntä kykenevämpiä melkein missä tahansa suhteessa. Nuo nuoret urokset, jotka pullistelivat kilpaa trukeissaan rahan kiilto silmissään ajattelivat varmasti olevansa kuumaa valuuttaa jopa tällaisessa ympäristössä, homobaarissakin. Arvokas natsa kauluksessa ja komea lovi aseenperässä, niin he varmasti itsestään luulivat. Ja ylenkatsominen satutti Peteä joka kerta, virnuilu tuntui vielä pahemmalta.

Pete oli huomannut varastolla myös pienen naisen, joka teki samaa raskasta työtä nuorten miesten kanssa. Nainen oli rajun näköinen, tatuoitu pieni sisupussi, jonka värikäs keesi näkyi jo kaukaa. Nainen ei ollut kuitenkaan samanlainen kuin muut varastotyöntekijät. Tämä tapaus oli enemmän kuin yksityisyrittäjä, joka kyllä tuli kaikkien kanssa jotenkuten toimeen, mutta tuntui tekevän asiat silti aina omien moraalisääntöjensä ja tiukkojen normiensa mukaan. 

Ja hän oli huomannut, kuinka se aiheutti paheksuntaa muissa, rennommissa ja mukavammissa kuppikunnissa. Pete oli yrittänyt lähestyä tuota kiehtovaa ja kiinnostavaa persoonaa, mutta tunsi itsensä kuin koulukiusaajaksi kun tämä oli vain hymyillyt kylmän asiallisesti, ujosti ja melkein arasti.

Pete oli ajatellut, että voisi silti kuvitella olevansa tällaisen ihmisen kanssa tekemisissä samoissa porukoissa vapaa-ajallakin, naisessa voisi olla jopa vetovoimaa johonkin vieläkin isompaan ja syvempään. Mutta hän jäi taas liukastelemaan teflonkuoren ulkopuolelle. Se oli aina yhtä turhauttavaa.

Kun arki taas alkoi ja löi vasten kasvoja, Pete ehti jo ajatella selvinneensä maanantaista ehjin nahoin viikon ensimmäisestä ponnistuksesta. Miesten vessan seinään oli ilmestynyt kuulakärkikynällä kirjoitettu teksti, joka lamaannutti hänet hetkeksi täysin. 

Pete oli pitänyt hauskana vitsinä laittaa someen videon, jossa hän käveli häpeilemättä kesäloman ensimmäisenä päivänä Esplanadin päästä päähän ilman paitaa ja esitellyt kameralle paljasta mahaansa, joka oli kuin tammitynnyri. Hän oli saanut kutsumanimekseen Sixpack -Pattersson, ja Pete vakuutteli huumoritajunsa kyllä joustavan ja riittävän tuon nimen kantamiseen, mutta nyt vessan seinässä luki hänen nimensä. 

- Pattersson nähty praideissa. Voi vitun posket, hän mietti ja kirjoitti vastauksen alle kykenemättä enää miettimään mitään. -Hyvää kuvamateriaalia runkatessa?

Autoon takaisin astuessaan Pete hymähti. Hänkin oli osallistunut talkoisiin ja antanut oman panoksensa vallankumoukseen. Huomiseen mennessä siivousfirma oli komennettu varmasti pesemään töherrykset pois seinästä varastossa asioivia asiakkaita pelästyttämästä.