Aleksi, Runoilijapoika

Aleksista tuntui kuin hänet olisi heitetty viileään veteen, eikä hän enää muistanut kuinka uitiin. Hänen perjantai-iltansa oli kaikkea muuta kuin normaali, hän ei viihtynyt kaikessa rauhassa kotona, eikä seurustellut rennon letkeästi kavereidensa kanssa niin kuin normaalioloissa olisi tehnyt. 

Hän oli onnistunut pääsemään paikkaan ja tilanteeseen, jonne ei ollut ajatellut kovinkaan helposti joutuvansa. Illallisseurueeseen, joka istui hotellin kabinetissa, punaviinipullojen ja kuohuviinilasien täyttämässä pöydässä.  Sen olemassaolosta hän ei ollut vielä hetki sitten tiennytkään tuon taivaallista. Kaiken lisäksi tuo seurue koostui häntä monin verroin ja kerroksin isommasta ja ylemmästä väestä, samassa illallispöydässä istui vain toinen toistaan isompia johtajia ja päälliköitä. 

Aleksi oli osallistunut ison yrityksen sisäiseen kirjoituskilpailuun ja voittanut tuon kilpailun selkeästi. Palkinnoksi hän oli saanut uudenlaisen työnkuvan, jossa hänen tehtävänsä oli olla kuin toimittaja. Hän olisi kuin varaston oma agentti, joka reissumiehen lailla kiertäisi ympäri Suomea kirjoituskeikoilla ja tekisi juttuja ison yrityksen asioista nettiin kaiken kansan luettavaksi. 

Nyt hän oli ensimmäisellä keikallaan ja putsannut pöydän kirjoittamallaan tarinalla normaalista kuukausipalaverista niin totaalisesti, että isojen johtajien kanssa samassa seminaaripöydässä istuminen sai Aleksin voimaan pahoin. Jännitys oli keskushermostoon asti vaikuttavaa, ja hän tunsi syvää lamaantuneisuutta. Eikä yritys salonkikelpoisesta käytöksestä tuonut Aleksin jähmeään olemukseen kuin lisää jäykkyyttä.

Aleksi oli kirjoittanut aina, niin pitkään kuin muisti. Ensimmäiset päiväkirjat olivat olleet sotkuisia ja sekavia, niitä olivat täyttäneet myös piirustukset. Hän lainasi salaiseen lokikirjaansa laulun sanoja, joskus hän intoutui kirjoittamaan niitä itsekin. Eikä häntä miellyttänyt ajatus, että nuo haikut olisivat enemminkin kuin runoja, ne olivat paljon henkilökohtaisempia. Terävämpiä kuin ne vaikeaselkoiset ja ympäripyöreät kokoelmat, jotka eivät Aleksin mielestä maailmaa muka syleilevinä ja Jumalia puhuttelevina kuitenkaan tarkoittaneet yhtään mitään. Ei ainakaan niin, että niiden kirjoittajalla olisi edes itsellään käsitystä siitä, mitä tämä herkkä sielu halusi muille kertoa. 

Teininä Aleksi oli ollut ensimmäisten joukossa kirjoittamassa omaa blogia, aikana, jolloin niitä luki vasta ani harvat. Myöhemmin Aleksi oli kirjoittanut omaksi ilokseen novelleja, jotka peilasivat hänen omaa elämäänsä. Novellien hahmot olivat kaikki kuin eri puolia hänestä itsestään. Ne olivat Aleksin koerottia, jotka hän asetteli erilaisiin tilanteisiin ja labyrintteihin. Samalla niitä pystyi tutkimaan kuin ulkopuolisena. Katselemaan ja seuraamaan kuinka nuo koekappaleet selvisivät sokkeloista ulos.

Hän kävi läpi omia tunteitaan ja selvitti ajatuksiaan keksimiensä hahmojen kautta. Siitä oli tullut Aleksille henkireikä, parhaiten toimiva itsehuoltokeino ja terapiamuoto.

Nyt Aleksi joutuisi kirjoittamaan muille, itsensä ulkopuolelta. Hän tunsi olevansa valokeilassa, jossa jokainen ele rekisteröitiin ja arvioitiin. Hän oli kuin suurilla miljoonilla eteläeurooppalaiseen jalkapalloseuraan ostettu pikkupoika, josta povattiin uutta puolijumalaa jalkapalloon uskontona suhtautuville massoille.

Paine ei sinänsä ollut sietämätön, Aleksi tiesi olevansa tarpeeksi monikerroksinen ja taipuva. Varastolla hän oli oppinut hahmottamaan maailmaa jopa melkein kierosti, jolloin kukaan ei tiennyt mitä hän ajattelee tai tulisi seuraavaksi tekemään. 

Siellä oli pakko käyttää mielikuvitusta, jotta saisi keinoteltua tulospalkkionsa äärirajoilleen. Kaikki varastotyöntekijät tiesivät sen, ja jokaisella oli siihen omat temppunsa. Aleksi luotti itseensä ja pakotti ottamaan rauhallisesti. Kukaan ei olettanutkaan Aleksin osaavan juoda alkoholitonta viiniä sotkematta kallista viinilasia omilla ruoanjätöksillään. Hän oli rivimuurahainen ja tiesi muunkin seurueen ajattelevan niin.

Toinen kipeä kohta tuntui siinä, ettei Aleksi ollut kehdannut mainita voitostaan yhdellekään työkaverilleen. Eräs oli saanut sen selville jo muita väyliä pitkin, ja varoittanut Aleksia, erilaisista runopojista ei liiemmin perustettaisi täällä. 

Hän kuului töissä kuppikuntaan, ja monesti hän vaistosi jänniteitä muiden klikkien välillä. Jokaiselle hahmolle varastolla kuului mielipide päälleen, jokaisesta työntekijästä oli jollakin sanottavaa jollekin toiselle. Ja niin sen kuuluikin mennä, se oli Aleksin tulkinnan tuloksena vain politiikkaa, jota harrastavat jo sademetsän apinalaumatkin. 

Hän varoi astumasta varastolla jo vuoden työskennelleen vihaisen pikkunaisen tielle. Myöskään maanisten ja itsekeskeisten myyjien tulituksen kohteeksi jääminen ei ollut mikään suuri nautinnon aihe. Tasapainoilu vaati tarkkaa pelisilmää, eikä virheisiin olisi ollut varaa, vaikka niitä sattuikin säännöllisesti. Aleksin nimi vain luki tiedotteissa, jotka vilisivät varaston käytävin televisioruuduilla, hänen tulevia hengentuotoksiaan markkinoitiin jo ennen kuin hän oli vielä kirjoittanut sanaakaan julkisesti. 

Jollain monimutkaisella ja ympärikietoutuneella tavalla Aleksi kuitenkin näki edessään mahdollisuuksien ryppään. Urheilija näkisi samalla tavalla maalipaikan ja olisi virran vastaista jättää se käyttämättä. Hän kyllä oppisi äkkiä uuden ulkoasun kirjoittamiseen, ja vaikkei hän koskaan ollut tehnyt lehtijuttua, hän tiesi silti hallitsevansa sanat ja asiansa. 

Ensimmäinen teksti, joka oli syntynyt samasta tilaisuudesta, jossa hän räpiköi kuin hiekkarannalle joutunut ahven, joka kaipasi takaisin lämpimään rantaveteen pois isojen vonkaleiden illallispöydästä, ei miellyttänyt Aleksia. Hän pystyi kyllä parempaankin, mutta tämä kaikki oli vielä niin kovin uutta ja omituista. 

Hän oli suunnannäyttäjä ja oli varma, että hudeista huolimatta osuisi hermoon vielä monta kertaa. Aleksi oli kuin kuminauhaa, joka täysin vastoin oletuksia venyisi ja venyisi aina vain lisää.