Sánchez lähiöstä

Joakim horjui katua pitkin jouluyönä ja hihitteli itsekseen. Kotimatkallaan hän oli jo ehtinyt kirjoittaa lumihankeen ”hyvää joulua”-tervehdyksen keltaisin tikkukirjaimin, isolla ja värisevällä fontilla ja se nauratti häntä kovasti. Jouluaatto perheen kesken oli ollut lämmin ja mukava, eikä tänä vuonna poikkeuksellisesti ollut minkäänlaista draamaa, vaikka juhlapyhiä viettämään oli saapunut sukulaisia toiselta puolen Suomea. 

 Rauhallinen joulu ei ollut Joakimin perheessä lainkaan itsestään selvää. Nytkin oli suvun kesken nautittu jopa suomalaisittainkin mitattuna runsaasti glögiä ja viiniä, ja Joakim oli jo niin humalassa, että hänen oli vaikeaa kävellä suoraan.

Vuosien ja vuosikymmenien aikana oli jouluna sattunut ja tapahtunut; eräänäkin jouluna Joakimin vanhemmat olivat tilanneet keikkapukin jakamaan lahjat lapsille. Joulupukki oli saapunut paikalle punaisissa farkuissa ja nahkabuutseissa ja epäonnekseen humalassa. Tämä onneton ressu oli täpärästi välttänyt tragedian; vain pukin nuttu oli revennyt, kun rähinään taipuvainen eno oli käynyt keikkamieheen käsiksi.


Poliisit oli kutsuttu joulupöytään maistamaan kinkkua kuin kenet tahansa oven taakse osuneet vieraat, mutta nämä olivat vain kohteliaasti kieltäytyneet ja valitelleet, että joutuivat viemään enon mukanaan. 

 Eräänä toisena jouluna joulukuusen vieressä pöydällä loistanut kynttiläasetelma oli sytyttänyt joulukuusen palamaan ja koko kerrostalo oli pitänyt evakuoida hetkeksi. Tuo sama eno oli rähissyt pihalla naapurin isännän kanssa ja joutui poliisin säilöön tällä kertaa pidemmäksi aikaa joulupyhien ja uudenvuoden yli. 

Silti perheen ja suvun kokoontuminen oli aina lämpöä ja rakkautta hohkaava tilaisuus. Vaikka selkeästi veri oli vettä sakeampaa, varsinkin pää täynnä alkoholia.
 
Joakim oli nähnyt ikäänsä paljon; kotiseudulla oli paljon surullisia tarinoita, päihteitä, perhedraamoja ja muita ongelmia. Mutta myös niitä koreilevia menestystarinoita, jotka olivat niitä tosielämän kliseitä ryysyistä rikkauksiin ja ruusuasetelmiin. Kliseillähän oli aina se jonkinlainen esiaste, joka olikin suurimmaksi osaksi Joakimin mielestä täyttä todellisuutta.

 Samasta kotilähiöstä oli ponnahtanut jopa julkkiksia, tulikuumia ja lehdissä leijailevia muusikkoja, jotka olivat kääntäneet omilleen selän ja unohtaneet Joakimin kaltaiset alkuperäiset ystävät. Hänen entisestä ystävästään oli tullut tosi-tv:n avulla superjulkkis eikä tämä ollut antanut edes lippuja konserttiinsa, backstagesta puhumattakaan. Arvatenkin tuon narrin arvostus ja uskottavuus oli romahtanut täysin, eikä kulmilla katsottu kuminaamaisia pellejä muutenkaan ystävällisesti hymyillen. 

Joakimin toinen lapsuudenystävä oli jatkuva riesa, joka varasi energiaa ja kulutti kärsivällisyyttä. Hölmöilevä pitkätukkainen kaveri oli pahoinpidelty porukalla, kun tämä oli saatu housut kintuissa kiinni varatun naisen makuuhuoneesta. Ystävä oli päässyt karkuun, mutta vihaista miesjoukkoa karkuun juokseminen lumihangessa avojaloin ilman housuja oli naurunaihe koko tienoolla.

 Myös Joakimille naurettiin, osin ystävän lyhytnäköisyyden ja surkuhupaisan typeryyden takia, osin Joakimin itsensä takia; paksut ja tuuheat viikset, joiden hän oli alun perin antanut kasvaa miesten kivessyövän jokasyksyisen kampanjan hengessä, olivat jääneet pysyvästi provosoimaan ihmisten sietokykyä ja mittaamaan Joakimin huumorintajua. Tuosta pysyväksi jääneen kokeilun vuoksi hänet tunnettiin kotilähiössä nimellä Sánchez. 

Hulttioystäväkin oli sanonut häntä meksikolaisen banaaniviljelijän näköiseksi. Joakimia se nauratti, mutta hän ei silti ollut aina varma oliko tuo nimi ansaittu vai langetettu. Se oli kuin veteen piirretty viiva, eikä lainkaan aina ollut selvää nauroivatko muut hänen viiksilleen vai koko olemukselleen. Se ei silti vaivannut häntä, hän eli elämän valoisammalla puolella ja näki jopa sysimustassa humoristisia puolia. Se oli kuin synnyinlahja tai persoonallisuuden piirre, sodassakin hätäilijät kaatuivat muita nopeammin.

 Vaikka Joakim oli ulkoisesti huoleton ja rento, jopa mutkaton kaveri, jollain vaikealla tavalla hän koki usein olevansa hyvin levoton, jopa kärsimätön. Hänen laajaa ystäväpiiriänsä, joka koostui erinäköisistä ja kokoisista ihmisistä, yhdisti yksi selkeä piirre; kaikki hänelle tärkeät hahmot olivat elämänjanoisia ja jotenkin omalaatuisia, kuin loimuavien liekkien päällä tanssivia juhlijoita.

 Kaikesta löytyi aina jotain huvittavaa, jos osasi raapia pintaa ja kurkistaa syvälle kuoren ja kulissien alle. Sitä kai sanottiin mustaksi huumoriksi ja jo kotonakin osattiin nauraa iltapäivälehtiinkin pieniksi uutisiksi joutuneille konflikteille. 

Huumori oli kuin ase kurjuuden kestämiseksi ja sulattamiseksi, se kevensi ja lievensi oloa ja helpotti kärsimyksiä. Joakimin porukka oli ollut koulussakin se tyttöjen jahtaama lauma, jossa kukkona tunkiolla kiekuivat ne kaikista hauskimmat tyypit, koulun pellet, joilla riitti kadehtijoita joka puolella.
 
Mutta vuodet kasvattivat vain lisää renkaita syvän ytimen ympärille. Joakimin oli mahdoton sanoa mikä häntä oikeasti rauhoittaisi. Kaikki oli vain yhtä suurta vitsiä, jolla peiteltiin niitä keskipakoisia voimia, joita kukaan hänen ystävistäänkään ei tuntunut kykenevän hallitsemaan.