Vertaistukea

Vertaistukea

Sairaalan käytävillä ei ollut koskaan ollut Jonnan mielestä lämmintä. Ne hohkasivat ennemminkin viileänä ja häntä lähes paleli siellä. Jostain syystä sairaalat olivat aina vanhoja rakennuksia ja vähintään vuosien, useimmin vuosikymmenien aikana seiniin ja sisäilmaan tarttunut tunnelataus oli melkein aistittavissa. Ja vaikkei sairaalassa oikein haissut miltään, rauhan ja alakuloisuuden tunsi selvästi. Sieltä puuttui se kakofoninen meteli, joka seurasi Jonnaa kaikkialle. 

Tämä sairaala oli verrattain uusi, mutta omana pienenä maailmanaan se tuntui vanhemmalta ja kokeneemmalta kuin muut rakennukset, joissa yleensä hän toimitti asioitaan. Jonna oli tullut sairaalaan tällä kertaa vieraana katsomaan ystäväänsä, vaikka oli joutunut itsekin olemaan samassa paikassa suljettuna samaan paikkaan pitkiäkin jaksoja. Osasto vain oli eri, hän oli nyt lähellä leikkaussalia. Pitkäaikaisemmat osastot, joissa hoidettiin mielen vaurioita, olivat kokonaan toisessa rakennuksessa.

Jonna oli pitänyt vaikeina aikoina itsensä kiinni ison pyörän tuntumassa määrätietoisen sinnikkäästi. Lääkäri oli laittanut hänet jokin vuosi sitten pidemmälle sairauslomalle, ja vaikka Jonna oli kavahtanut tukipäätöksensä lihavoitua otsikkoa ”määräaikaiseläke”, oli hän lopulta kääntänyt sen mielessään nurinperin ja edukseen. Rahantulo oli kohtuullista ja ainakin tasaista. 

Ja vaikka alle kolmekymmenvuotias eläkeläinen oli jonkun mielestä jo kokonaan ulkoistettu yhteiskunnasta, oli Jonna nähnyt edessään tilaisuuden suunnitella tulevaa ja rakentaa pitävämpää pohjaa elämänpiirinsä alle kantavaksi alustaksi. Hän oli ottanut selvää minkälaista työtä eläkeläinen voi ottaa vastaan menettämättä eläkettään. 

Vapaaehtoistyö oli hyväntekeväisyyttä myös tekijälle itselleen ja koska hän tiesi, että kotiin oman taakan alle musertuminen oli hidasta itsetuhoisuutta, hän vääntäytyi väkisin ulos pois kotoaan. Hänen oli päästävä jonnekin tekemään jotain. Purkamaan sitä valtavaa energiaa, joka paikallaan istuessa alkoi nakertaa mieltä sisältäpäin pieniksi paloiksi. Ja nuo muruset jauhoituisivat lopulta niin paksuksi sementiksi, ettei hänestä olisi enää tekemäänkään mitään. 

Se vaati suuria ponnistuksia ja kulutti nopeasti heiveröiset voimat loppuun joskus ylivoimaisella volyymilla. Hän ajatteli sen silti olevan vähemmän kivuliasta pidemmällä aikavälillä, siinä isossa kuvassa. Kipu oli voimakkaampi yrittämällä kuin luovuttamalla, mutta kesti vain murto-osan siitä ajasta, joka söi sillä tasaisen tuhoavalla vauhdilla. Maahan ei voinut enää jäädä makaamaan.

Jonna oli halunnut käydä vertaistukiryhmissä. Hän oli löytänyt sieltä uuden suunnan ja tutustunut uusiin ihmisiin, muihin kaltaisiinsa, joilla oli samanlaisia teemoja elämässään kuin hänelläkin. Jonnan suosikkiryhmässä oli ollut ohjaajanakin niin sanottu vertainen, koulutettu mielenterveyskuntoutuja. Tällä oli ollut omaa kokemuspohjaa ja näkemystä siitä, kuinka rajoitteista kärsivä ihminen on tehnyt itsestään tarpeellisen ja arvokkaan. 

Ryhmän vetäjä oli lähtenyt mukaan järjestötoimintaan ja päässyt kouluttajaksi, joka sai jopa kohtuullista palkkaakin työstään. Hän toimi esimerkkinä muille ja oli Jonnan mielestä vakuuttava ja toivoa luova ja sitä jakava. Mies paikallaan, ja vaikka Jonna havaitsi kouluttajassa skitsofrenian olemukseen jättämiä vaurioita, hän osti tältä silti uutta tietoa ja kokemusta joka viikko ryhmän kokoontumisissa. 

Jonnan motivaatiota itsensä tai muidenkin auttamiseen ei tarvinnut kysyä eikä kyseenalaistaa. Hän oli saanut ryhmässä enemmän kuin mitä muille vertaisilleen itsestään luovutti.

Hänen ystäväpiirinsä oli pieni, mutta koostui lujista siteistä ja toisilleen melkein elintärkeistä ihmisistä. Suurin osa näistä oli tullut elämään mukaan juuri niistä paikoista, joissa elämän murjomat olivat kerätty yhteen, kuten koulusta ja ryhmistä. Yksi ystävä oli säilynyt jopa lapsuusvuosista asti, vaikka muut kaverit olivat kadonneet elämästä kuin joukkohysterian kaltaisessa pakokauhussa Jonnan sairastuessa. 

Mutta tämä nykyinen lähipiiri oli lujempi ja mittaamattomiin yksiköihin asti arvokas ja tärkeä. Paljon antavampi kuin ne pinnalliset sosiaaliset verkostot, joita Jonna joskus oli sosiaalisessa mediassa kaihoten ikävöinyt, kun hän oli etsinyt sieltä teinivuosien aikaisia hänet hylänneitä ystäviään.

Heidän elämänsä oli hänen mielestään usein runsasta vain päältä ja pinnalta. Heidän ongelmansa olivat pieniä ja mitättömiä, elämä yksinkertaista ja yksiulotteista, vain näennäisesti jännittävää. 

Sairaalaan vatsakipujen vuoksi joutunut mieskin oli tullut kaveriksi tuosta samasta ryhmästä. Jonna oli ymmärtänyt muiden kannustamana kaipaavansa tekemään ulkotyötä, liikkumalla sekä fyysisesti että autolla paikasta toiseen, hän oli oivaltanut haluavansa puutarhuriksi. Ryhmässä oli ollut parasta juuri se, että muut olivat auttaneet Jonnaa löytämään omia vahvuuksiaan itsestään, samalla kun heikkoudet ja ongelmakohdat olivat saaneet huomiopaikan ja korvamerkin. Ryhmästä oli tullut tiivis ja lämmin.

 Sairaalaan joutunut mies oli Jonnaa selvästi vanhempi. Tällä oli ollut synkän ulkokuoren alla mystistä vetovoimaa, rauhallisuutta ja jopa valoa. Mies oli tuntunut jollain tavalla tutulta, vaikkeivat he varmasti olleet koskaan törmänneet toisiinsa missään aiemmin. 

He olivat tehneet kuin sanattoman sopimuksen yhteisestä kumppanuudesta. Molemmat ymmärsivät ja arvostivat toisiaan, ilman että sitä tarvitsisi tuoda esille lainkaan. Erilaisuudesta huolimatta pienet eleet, nyökkäykset ja katseet olivat riittäneet yhteydenpidon jatkamiseen ryhmän jälkeenkin. Ensin netissä, sitten puhelimella viestitellen. 

Nyt löysi itsensä taas sairaalasta, rauhoittelemassa ja tukemassa leikkausta pelkäävää taistelutoveriaan. Jonna tiesi, että hänen pelkkä läsnäolonsa riitti rauhoittamaan tätä miestä. Leikkaus olikin äkkiä vain kuin velvollisuus tai tehtävä, joka piti käydä hoitamassa pois. Jonnaa oli puistattanut nähdä tuo sama sairaala jälleen usean vuoden jälkeen, krematorion korkeine savupiippuineen ja ankeine kanttiineineen. Mutta poistuessaan sieltä hän tunsi lämmittävää rauhallisuutta. Ystävä oli saanut sen aikaan.