Kansi kiinni, omaiset ovat nähneet

Teppo ei ollut enää vuosiin uskonut uudenvuodenlupauksiin. Ne eivät pitäneet muutamaa kuukautta pidempään, vannomiset olivat tyhjänpäiväistä uhoa, jolla ei voittanut kuin hetkellisen valokeilan ympärilleen. Huhtikuussa kukaan ei enää muistellut uudenvuoden karkeloita. 

Silloin vouhotettiin jo alkavaa kesää, jolloin ihmiset rakensivat, tai ainakin suunnittelivat sen aloittamista. Nuo samat hahmot operoivat terassien ja puutarhojensa remonttia, ja kesän lopulta koittaessa he touhottivat talkoohengellä grillit kuumana ja juomat kylminä. 

Oivalle myyntimiehelle tuokin oli markkinarako, Hänelläkin riitti kesäkaudella kiireitä, hetkeen piti tarttua ja siinä elää. Teppo leikitteli usein ajatuksella, ettei saisi ikinä jäätelöautobisnestä menestymään Siperiassa, vaikka olisi kuinka särmikäs ja tikissä. Se ei vain kannattanut. Elämä oli elämistä varten ja sodatkin loppuivat sotimalla, sen hänoli ottanut ohjenuorakseen jostakin mustavalkoisesta elokuvasta.

Sydäntalvi oli aina ollut jotenkin raskasta aikaa Tepolle. Vaikka hän piti pimeän mukanaan tuomasta hiljaisesta salamyhkäisyydestä, toisinaan tuo rauhallisuus oli liikaa, se teki hänet entistä levottomammaksi. Hän ei pimeällä saanut nukuttua ja oli silti jatkuvasti väsynyt, väsyneenä hän kävi kovemmilla kierroksilla ja väsyi siksi vain lisää.

Pienetkin asiat vaihtoivat mittasuhteitaan äreässä mielentilassa. Teppo kiroili usein kavereilleen ylimielisiä ihmisiä, hän jopa vihasi heitä; asiakkaina, naapureina, työkavereina ja tutun tuttuina. Kukaan ei säästyisi hänenvastatulelta, jos vain se joku uskaltaisi tulla liian lähelle ihoa.

Teppo ei kilpailuhenkisenä pelännyt ketään, ei esimiehiään tai omia vanhempiaan vaan mieluummin tyhjensi pöydän ja laittoi epäilijöille jauhot suuhun. Mitä kovempaa Teppoa lyötiin, sen kovempi näyttämisen tarve häntä kiusasi.

Teppo oli kuullut hiljattain suru-uutisia. Hänellä oli kuollut setä, joka ei ollut ikinä läsnä hänen elämässään, mutta joka oli kuitenkin ollut kuulemma hänen sylikumminsa. Hän ei ollut ikinä pääsyt hautajaisiin, tämä oli hänelle ensimmäinen kerta tilaisuudessa, jossa kunnioitettiin poistunutta hengellisin rituaalein,

Hän piti tuota kaikkea arvokkuutta vaikuttavana, hienompana kuin mitä hän oli amerikkalaisissa elokuvissa nähnyt. Siunaustilaisuudessa oli urkujen pauhaamisesta ja papin kovaäänisestä puheesta huolimatta hiljainen tunnelma. Rauha oli vallitseva energia ja ihmiset ilmeettömiä. 

Teppo piti sitä outona, kukaan ei oikeasti näyttänyt surevan, kaikki olivat kuin kivestä veistettyjä. Häntä ihmetytti vielä enemmän kahvikabinetissa soljunut hyväntuulinen puheensorina. Hänen setänsä oli kuulemma ollut ongelmaisesta elämästään huolimatta varsin hilpeä ja leppoisa, mukavakin, ja Ja hän aisti sen kyllä hautajaisten tunnelmastakin.

Silti tuntui kuin kukaan ei olisi aidosti kunnioittanut vainajaa. Tepon kaukainen, saman ikäinen sukulainenkin oli virnuillut hänelle ilkeästi samaan aikaan kun tämä oli perheensä kanssa laskenut seppeleen sedän arkulle. 

Hän ei olisi nakkikioskijonossa ehkä välttynyt tappelulta, mutta olisi varmasti kyennyt nöyryyttämään tuota irvailijaa sanallisesti. Niin oli käynyt ennenkin ja hän oli joutunut tikattavaksi sairaalaan saatuaan pullosta ohimoonsa, mutta että vielä oma sukalainen.

Kunnioituksen puute oli selittämätöntä, Eikä hän kyennyt perustelemaan tuon idiootin käytöstä mitenkään, vaikka tilaisuuden vakavan hengen vuoksi sitä kuumeisesti yrittikin. Hän keskittyi lopulta vain olemaan harras, uudessa puvussaan ja siistissä olemuksessaan.

Teppo oli kuin luonnonlapsi, nopea mielenliikkeiltään ja tilanteisiin sulautuva. Häntä ei yleensä vaivanneet pienet vastoinkäymiset, usko oli voimakkaampi moottori, ja hän oli ajatellut onnenkin vain asennoitumiskysymykseksi. Tavoitteet olivat korkeammalla kuin kukaan oli niitä hänelle edes asetellut, eikä hänellä ollut ikinä mitään hampaankolossa pidempiä aikoja.

Hän vaihtoi suuntaa kuin paitaa, eikä häntä pistelleet piikit lihassa. Teppo ajatteli sukulaisen hautaamisenkin tehtäväksi, josta joku jossain hyötyisi; hautausurakoitsija ainakin teki jokaisista seremonioista pienen tilin ja möi lopulta vain lohtua ja lämpöä. Eikä siinä ollut hänen mielestään mitään väärää. 

Teponedesmennyt setäkin oli ollut kuulemma vilkas, varsinkin nuorena, ja hän oli toisen kaukaisen sukulaisen mielestä kuin ilmetty setänsä. Rouva oli lisännyt olevansa varma, että tuo vainaa pitäisi huolta kummipojastaan jatkossakin. 

Teppo tuijotti kehystettyä valokuvaa kynttiläasetelmien välissä ja mietti kahvikuppinsa takaa, miksi setä näytti niin kovin tutulta. Se oli se sama spurgu joka istui hänen takapihansa puistikossa vielä viime viikolla viinapullo kädessä sammuneena. Sentti lunta pipon päälle kuin ripoteltuna. Hän tiesi äkkiä varmasti, kuvasta puuttui vain parta ja yhdeksi isoksi rastaksi hiertynyt tukka. Teposta tuntui kuin joku olisi kävellyt hänen lävitseen.