Aleksi istui läppärinsä ääressä ja sometti. Oikeastaan hän
ei ollut kovin aktiivinen keskustelija, mutta seurasi keskustelua ja piti
itseään ajan tasalla ympärillä tapahtuvasta kuhinasta. Uudenvuoden aattoon oli
kaksi päivää aikaa ja Aleksi huomasi sen aiheuttavan ihmisissä stressiä jo nyt.
Joulusta oli hädin tuskin selvitty kuolematta aortan repeämiseen tai
perheväkivallan tuottamiin komplikaatioihin.
Aleksia hämmästytti ihmisten vaahtoaminen niin, että hän ei
itse edes huomannut virnuilevansa itsekseen. Hän ajatteli vuoden vaihtumisen
suorittamista suurempana, jopa henkisenä riittinä. Sellaisena, joka aloittaa
uuden kiertokauden ja tuota kiertokautta voisi vieläpä soveltaa mihin vain.
Urheiluun, työelämään, jopa politiikkaan sekä tietysti luontoon ja sitä myöten
vaikka ilmastonmuutokseen.
Hän itse oli suunnitellut tekevänsä vuoden vaihduttua uuteen
elämäntapasiivouksen. Ei remonttia, Aleksi ajatteli sen pakonomaisen luonteen
olevan täysin tehoton keino hankkia motiivia tekemiseensä, ei, siivous sen
sijaan olisi syytäkin tehdä aina aika ajoin. Ihan kuin kotonakin, autokin piti
pestä näillä kurakeleillä jottei se ruostuisi vielä entistä säädyttömämpään
kuntoon.
Aleksi oli tuntenut viime päivinä olonsa jotenkin
epävarmaksi. Hän ei tiennyt mistä se johtui, eikä se juuri mietittänytkään,
mutta salakavalasti ohjasi tekemistä ja vaikutti yleisvireyteen ja
tunnetiloihin. Elettiinhän vuoden synkintä aikaa, sellaista, jossa harmaisiin
ja tummaan pukeutuva väritön, hajuton ja mustaan märkään asfalttiin hukkuva
vaatimaton suomalainen voi päästä hengestään pimeällä ilman heijastinta.
Etukenossa päin räntäpyryä sateenvarjo kourassa puskeva
härmäläinen samalla vaatetuksella ja ruumiinkielellä, kasvojen irvistyksestä
puhumattakaan, olisi heinäkuun puolivälissä koominen näky, jos tämä
surkuhupaisa olento saataisiin aikakapselilla puoli vuotta eteenpäin sormia
napsauttamalla.
Aleksi ei kuitenkaan ollut masennukseen taipuvainen, hän
kuului pikemminkin siihen rennompaan porukkaan, joka olisi edellisessä elämässä
juonut virvokkeita kookospähkinästä palmun alla työkseen. Kaikki oli niin kuin
pitää, sitä miltä näyttikin, mutta silti jollain selittämättömällä tavalla
hän tunsi kuin ihon alle olisi joutunut jomottava ja särkevä neula
piikkipensaasta. Se on pakko olla se eräs sieltä töistä.
Hänen työpaikallensa varastossa oli äskettäin otettu uusi
työntekijä. Tämä oli ollut poikkeuksellisen erikoinen jo sen vuoksi, että
varastossa liikkui vain suhteellisen raskasta tavaraa, Aleksin työnantaja oli
huonekaluliike ja uusin vahvistus tiiviiseen ryhmään oli pieni nainen. Hän oli kuitenkin nopeasti osoittanut jaksavansa
liikuttaa sohvia tai sänkyjä siinä missä miehetkin. Nainen oli jollain tavalla
vanttera, vaikka olikin pieni. Aleksi ei ollut ensin saanut naisen käteen
tatuoidusta tekstistä selvää, mutta oli onnistunut saamaan sen merkityksen
googlettamalla selville; naisen kädessä luki espanjaksi ”minun hullu elämäni”.
Hän ei antanut sen vaikuttaa näkemykseensä, hän ei myöskään
säikähtänyt vihreäksi värjättyä ja irokeesiksi leikattua kampausta, jonka
tarkoitus oli Aleksin mielestä vain vahvistaa mielikuvaa naisen kovuudesta. Naisella
oli selkeästi vain suunnaton, suorastaan pakkomielteinen näyttämisen tarve.
Tämä ei ollut vielä jutellut juuri kenellekään, mutta oppi
nopeasti työn ja sen tehtävät ja painoi keräilytrukilla pitkin varaston
käytäviä järkyttävän kovaa vauhtia. Ja vaikutti jotenkin vihaiselta. Aleksi
uskaltaisi ajatella tämän pienen sisupussin jopa hyvin katkeraksi. Ei ehkä
yksin onnettomaksi mutta hyvin vihaiseksi.
Tämän uuden työntekijän vallitseva ominaisuus oli saada muut
rennommin työhönsä suhtautuvat tuntemaan huonommuutta, ja tämä teki sen
varmasti tarkoituksella. Aleksi ei juuri kantanut töitä kotiin, mutta nyt
hänkin jo lähes murehti illalla kotona koneella istuessaan. Kyllä se hämmentää,
lähes ahdistamiseen asti.
Somessa oli taivasteltu jo kahta päivää ennen uudenvuoden
aattoa sen mukana tulevia lieveilmiöitä, jotka ärsyttivät jo nyt. Oli kuin kaikki
mahdolliset tapaturmat olisivat jo tapahtuneet, mutta vain odottaisivat oikeaa
hetkeä tulla todeksi.
Aleksikin ajatteli, että olisi kuin ampuisi puhdasta rahaa
taivaalle. Pienet valopallot, jotka elivät vain pari sekuntia, olivat kovin
laiha elämys hintaansa nähden. Kovempi juttu olisi, kun tuon samaisen rahan
sytyttäisi ihan sellaisenaan palamaan. Uudenvuoden yönä hämmennän kavereita, teen
seteleistä nipun ja heitän sen parvekkeelta kadulle. Sitten sytytän pikkusikarin
viidenkymmenen euron setelillä palaman. Aivan varmasti, Aleksi myhäili.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti