Novelliblogi - Monta pientä tarinaa ja yksi iso novelli

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Sometusta uudenvuoden aattona


Aleksi istui läppärinsä ääressä ja sometti. Oikeastaan hän ei ollut kovin aktiivinen keskustelija, mutta seurasi keskustelua ja piti itseään ajan tasalla ympärillä tapahtuvasta kuhinasta. Uudenvuoden aattoon oli kaksi päivää aikaa ja Aleksi huomasi sen aiheuttavan ihmisissä stressiä jo nyt. Joulusta oli hädin tuskin selvitty kuolematta aortan repeämiseen tai perheväkivallan tuottamiin komplikaatioihin.

Aleksia hämmästytti ihmisten vaahtoaminen niin, että hän ei itse edes huomannut virnuilevansa itsekseen. Hän ajatteli vuoden vaihtumisen suorittamista suurempana, jopa henkisenä riittinä. Sellaisena, joka aloittaa uuden kiertokauden ja tuota kiertokautta voisi vieläpä soveltaa mihin vain. Urheiluun, työelämään, jopa politiikkaan sekä tietysti luontoon ja sitä myöten vaikka ilmastonmuutokseen. 
Hän itse oli suunnitellut tekevänsä vuoden vaihduttua uuteen elämäntapasiivouksen. Ei remonttia, Aleksi ajatteli sen pakonomaisen luonteen olevan täysin tehoton keino hankkia motiivia tekemiseensä, ei, siivous sen sijaan olisi syytäkin tehdä aina aika ajoin. Ihan kuin kotonakin, autokin piti pestä näillä kurakeleillä jottei se ruostuisi vielä entistä säädyttömämpään kuntoon.

Aleksi oli tuntenut viime päivinä olonsa jotenkin epävarmaksi. Hän ei tiennyt mistä se johtui, eikä se juuri mietittänytkään, mutta salakavalasti ohjasi tekemistä ja vaikutti yleisvireyteen ja tunnetiloihin. Elettiinhän vuoden synkintä aikaa, sellaista, jossa harmaisiin ja tummaan pukeutuva väritön, hajuton ja mustaan märkään asfalttiin hukkuva vaatimaton suomalainen voi päästä hengestään pimeällä ilman heijastinta. 

Etukenossa päin räntäpyryä sateenvarjo kourassa puskeva härmäläinen samalla vaatetuksella ja ruumiinkielellä, kasvojen irvistyksestä puhumattakaan, olisi heinäkuun puolivälissä koominen näky, jos tämä surkuhupaisa olento saataisiin aikakapselilla puoli vuotta eteenpäin sormia napsauttamalla. 

Aleksi ei kuitenkaan ollut masennukseen taipuvainen, hän kuului pikemminkin siihen rennompaan porukkaan, joka olisi edellisessä elämässä juonut virvokkeita kookospähkinästä palmun alla työkseen. Kaikki oli niin kuin pitää, sitä miltä näyttikin, mutta silti jollain selittämättömällä tavalla hän tunsi kuin ihon alle olisi joutunut jomottava ja särkevä neula piikkipensaasta. Se on pakko olla se eräs sieltä töistä.

Hänen työpaikallensa varastossa oli äskettäin otettu uusi työntekijä. Tämä oli ollut poikkeuksellisen erikoinen jo sen vuoksi, että varastossa liikkui vain suhteellisen raskasta tavaraa, Aleksin työnantaja oli huonekaluliike ja uusin vahvistus tiiviiseen ryhmään oli pieni nainen. Hän oli kuitenkin nopeasti osoittanut jaksavansa liikuttaa sohvia tai sänkyjä siinä missä miehetkin. Nainen oli jollain tavalla vanttera, vaikka olikin pieni. Aleksi ei ollut ensin saanut naisen käteen tatuoidusta tekstistä selvää, mutta oli onnistunut saamaan sen merkityksen googlettamalla selville; naisen kädessä luki espanjaksi ”minun hullu elämäni”. 

Hän ei antanut sen vaikuttaa näkemykseensä, hän ei myöskään säikähtänyt vihreäksi värjättyä ja irokeesiksi leikattua kampausta, jonka tarkoitus oli Aleksin mielestä vain vahvistaa mielikuvaa naisen kovuudesta. Naisella oli selkeästi vain suunnaton, suorastaan pakkomielteinen näyttämisen tarve.
Tämä ei ollut vielä jutellut juuri kenellekään, mutta oppi nopeasti työn ja sen tehtävät ja painoi keräilytrukilla pitkin varaston käytäviä järkyttävän kovaa vauhtia. Ja vaikutti jotenkin vihaiselta. Aleksi uskaltaisi ajatella tämän pienen sisupussin jopa hyvin katkeraksi. Ei ehkä yksin onnettomaksi mutta hyvin vihaiseksi.

Tämän uuden työntekijän vallitseva ominaisuus oli saada muut rennommin työhönsä suhtautuvat tuntemaan huonommuutta, ja tämä teki sen varmasti tarkoituksella. Aleksi ei juuri kantanut töitä kotiin, mutta nyt hänkin jo lähes murehti illalla kotona koneella istuessaan. Kyllä se hämmentää, lähes ahdistamiseen asti.
Somessa oli taivasteltu jo kahta päivää ennen uudenvuoden aattoa sen mukana tulevia lieveilmiöitä, jotka ärsyttivät jo nyt. Oli kuin kaikki mahdolliset tapaturmat olisivat jo tapahtuneet, mutta vain odottaisivat oikeaa hetkeä tulla todeksi. 

Aleksikin ajatteli, että olisi kuin ampuisi puhdasta rahaa taivaalle. Pienet valopallot, jotka elivät vain pari sekuntia, olivat kovin laiha elämys hintaansa nähden. Kovempi juttu olisi, kun tuon samaisen rahan sytyttäisi ihan sellaisenaan palamaan. Uudenvuoden yönä hämmennän kavereita, teen seteleistä nipun ja heitän sen parvekkeelta kadulle. Sitten sytytän pikkusikarin viidenkymmenen euron setelillä palaman. Aivan varmasti, Aleksi myhäili.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti