Virkamiesten hetki hautausmaalla

Hartsa ja Kake olivat juuri lopettelemassa partiovuoroaan, kun hätäkeskus antoi aamuyön viimeisen keikan. Osoite oli vähintäänkin erikoinen: huolestunut veronmaksaja oli ulkoiluttanut koiraansa ja nähnyt hautausmaan muurin takaa jonkun makaavan elottomana hautakiveä vasten. 

Alkukesäisenä aamuyönä märästä maasta nousi usvaa ja aurinko alkoi jo siintää horisontin takana. Hautuumaa oli tässä valossa selkäpiitä riipivä paikka. Kake hieroi vaistomaisesti niskaansa, haituvat olivat nousseet jännityksestä pystyyn kuin sähköiskun saaneina.

Aluksi heillä oli vaikea löytää loputtomasta kalmistosta oikeaa paikkaa. Alue oli valtava, sinne oli haudattu varmaan puolet Helsingistä ja aamuhämärissä eri palstojen välissä suunnistaminen vaati hiljaista keskittymistä. 

Hautausmaan perällä oli pienempi palsta, jossa komeili toinen toistaan hienompia muistokiviä ja patsaita, jopa suuria kammion kaltaisia holveja. Kake kuuli Hartsan mumisevan kuin itsekseen, tämä osasto ei kuulemma ollut ihan persaukisten leposija. Ja vielä kiehtovampaa oli, että jokaisessa kivessä komeili sama suomenruotsalainen sukunimi, koristeellisin ja kromatuin kirjaimin. Aatelisten sukulinjaa varmasti tai vähintään vaurautta perintönä kierrättävän klaanin yksityisaluetta. Auringonsäteiden siivilöimä arvokkuus oli mykistävää.

Oman suljetun osaston reunalla oli muutamia pienempiä ja vaatimattomampia hautakiviä, yhtä vasten tuntui pötköttävän tyytyväisen sikeästi tuhisten nuorehko mies. Haudalla oli seppeleitä, torkkujallakin oli puku päällä. Hartsasta ja Kakesta oli ilmiselvää, että hautajaisista ei voinut olla kovinkaan montaa tuntia. 

Sammunutta ei tarvinnut erityisemmin ravistella hereille, tämä oli säpsähtänyt ponkaisten pystyyn jo kovaäänisestä käskystä. Kaveri ei selkeästi ollut aamu-unista laatua, suu alkoi käydä nakuttavan mopon moottorin lailla jo ennen kuin silmät olivat ehtineet aueta. Poliisin asiakas oli varsin hyväntuulinen ja hilpeä, hämmentävän letkeällä tuulella, vaikka selvästi tämä oli vielä kovassa humalassa.

Kake puhutti nukkujaa samalla kun Hartsa meni autolle selvittelemään tuon papupadan lailla porisevan ja omalaatuisen asiakkaansa henkilötietoja. Miehellä oli sama nimi kuin ympärillä jylhänä komeilevissa hautakivissä. Miehen eno oli tuomittu väkivaltarikollinen, tämä oli pahoinpidellyt jopa joulupukin muutamia vuosia sitten, miehen isä oli kärynnyt rekka-auton ratista toistuvasti, vaikka oli oman kuljetusyrityksensä toimitusjohtaja. 

Hartsa muisti asioineensa joskus kohteensa kanssa aiemminkin. Häntä kai kutsuttiin Gonzalesiksi tai joksikin, ja kieltämättä tämä näyttikin kuin suoraan Miamin yöstä kertovasta elokuvasta revityltä. Hän muisteli, ettei asiointi ollut koskaan vaikeaa kyseisen persoonan kanssa, rasittavaa kyllä, eikä huumori aina taipunut sulattamaan sukkeluuksia paatuneellakaan poliisimiehellä.

Miehen veli oli viikko sitten kuollut auto-onnettomuudessa. Molemmissa iltapäivälehdissäkin oli huomioitu poliisin takaa-ajo, jossa huumekuski oli lopulta ajanut ramppina kiertävältä sillalta alas. Auto oli kaahannut keula edellä suoraan moottoritielle. Kuski oli kuollut heti, ja vaikutuksen alaisena tuskin oli edes tajunnut syöksyvänsä suoraan ja varmaan kuolemaan.

Hartsa mietti, mitä tälle edesvastuuttomaan kuntoon itsensä saattaneelle pitäisi tehdä, kun hän kuuli Kaken hörähtävän nauruun. Gonzales oli ihmetellyt, miten on mahdollista, että poliisi myy kerralla huutokaupassa enemmän varastettuja polkupyöriä kuin mitä hän ehtii koko uransa aikana niitä edes varastamaan.

Autoon taluttaessa hän oli vielä vedonnut virkamiesten inhimillisyyteen, heillä oli turvavyöt, mutta auton säilössä ei, yrittäkää pysyä tiellä kun ajatte kuitenkin pillit päällä. Virkapukuinen nilviäinen kyllä kiemurtelisi pois turvavyöstä roikkumasta, mutta hän ei halunnut enää ikinä veljensä kämppäkaveriksi.

Pakko myöntää. Ilmiömäisen humoristinen kaveri. Ja vaikka surutyö oli vasta alkamassa, se tehtiin näköjään syvän perusteellisesti, alusta pitäen. Veri on selvästi vettä sakeampaa, viedään poika kotiin nukkumaan.