Kulttuurien kummisetä

Kari antoi katseensa vaeltaa jalkapallokentällä ja hieroi isolla kämmenellään kasvojaan. Siitä kuului hankaava ääni, joka saattoi jo rasahdellakin, kahden päivän ajamaton parransänki oli melkein jo hallitsemattoman villin tuntuinen. Se oli jo lähes kauttaaltaan harmaa, samoin Karin tukka, joka lähenteli aaltoineen jo platinan väriä. 

Hän täyttäisi piakkoin pyöreitä vuosia ja etiketin mukaisesti juhlienkin täytyisi olla arvokkaat ja suuret. Kaikki tärkeät ihmiset, verkostot ja silmäätekevät olisi saatava paikalle pitämään puheita kuohuviinilasi kädessä. Hyvä ystävä oli luvannut laulaakin tilaisuudessa rauhallista klassista musiikkia. 

Kari oli pyytänyt jo tarjouksia kokoustilojen vuokraamista varten Espoon saaristossa, jossa pääsisi saunomaan ja lempeässä syysillan lämmössä paljuun rentoutumaan. Nuorena nuo juhlat olivat saattaneet kestää monta päivääkin, mutta tällä kertaa hän halusi olla rennon lempeä isäntä, joka saisi kaikki läsnäolijat viihtymään ja nauttimaan oloistaan ja toisistaan. 

Se oli toisaalta myös työtä ja ammatti, johon hän oli opiskellutkin yliopistossa vuosikausia. Hänen työnsä oli toimia operaattorina, hän oli jalkapallokulttuurin pioneeri ja tienraivaaja. Hänen perustama järjestönsä oli Suomen ensimmäisiä ja vieläkin yksi suurimmista. Varmasti juhlissa hän saisi siitäkin tunnustusta itselleen, huomiota pitkäjänteisestä työstään ja panoksestaan uuden kulttuurin rakentajana ja suunnannäyttäjänä.

Vaikka Kari tiesi merkityksensä Suomessa vieläkin kovin uudessa jalkapallokulttuurikentässä, asema ei ollut tullut ilmaiseksi. Se oli vaatinut perusteellista ja pitkäjänteistä työtä, johon kukaan ei ollut aluksi uskonut. Suomalainen kyynisyys oli yrittänyt alistaa huuhaana pidetyn unelman ja vision tyhjänpäiväiseksi ja epäolennaiseksi ajanhaaskuuksi; eihän suomalainen voi koskaan yltää samalle viivalle englantilaisen tai argentiinalaisen jalkapallokannattajan tasolle. 

Kari ei ollut välittänyt, vaan kerännyt samanhenkisiä ystäviä marssimaan ja sotimaan unelman puolesta. Alkuun ryhmässä oli ollut kymmenen outolintua, sitten jo sata, nyt yhdistyksen jäsenmäärät olivat olleet jo lähellä kymmentä tuhatta. Aikaa oli tosin kulunut melkein kolmen vuosikymmen verran, mutta tuloshan oli selvä, jalkapallo oli vihdoin breikannut täällä peräkorven pystymetsässäkin. Nyt oli aika nauttia työn hedelmistä ja kerätä kolehti kiitoksista.

Jalkapallo-otteluissa laulaminen ja huutaminen, lippujen heiluttaminen tai banderollien viikkokausia kestävä rakentaminen ei enää vuosikymmeneen ollut kuulunut Karin toimenkuvaan. Se oli nuorempien heiniä, nykyisin otteluissa hän oli lähinnä taka-alalla järjestöä vahtiva kummisetä. 

Toiminnassa vähääkään pidempään mukana olleet tunsivat Karin ja hänen asemansa varmasti. Mutta nämä nuoret tulevaisuuden toivot, jotka toivat mukanaan kavereiden kavereita pitämään hauskaa jalkapallo-otteluun, eivät enää ymmärtäneet olla astumatta varpaille. Heillä ei ollut lainkaan käsitystä siitä kuka kukin oli ja kuinka keneenkin tulisi suhtautua. 

Homma oli jo niin suurikokoista, että Karin kuuluikin väistyä, hän enää edes puhunut samaa kieltä nykynuorten kanssa. Väliin oli tullut kapteenien virat, jotka näyttivät nuoremmille esimerkkiä, opettivat laulujen sanat ja tarvittaessa kouluttivat ja palauttivat hölmöjä nuorukaisia takaisin ruotuun ja maan pinnalle. Näillä nuorilla kolleilla oli valtavasti opittavaa, ja väliportaan pojat huolehtivat heistä kyllä. Se oli luonnollista ja kuului elämään muutenkin.

Karilla oli edelleenkin palava tarve päästä jokaiseen tapahtumaan paikan päälle itse ja henkilökohtaisesti. Hänen täytyi tietää miten virrat laumassa liikkuvat ja elävät ja Karin oli suorastaan neuroottisuuteen asti pakko olla tilanteen päällä ja hallita sitä. Tiedottomuus oli anteeksiantamaton ja lähes amatöörimäinen virhe. Karilla oli yhteyksiä jopa eduskuntataloon asti, eikä hänen kuulunut jäädä paitsioon. Mistään. 

Kaiken lisäksi huolta aiheuttivat humalassa joukkueen kannattajien väreihin pukeutuneet tappelupukarit, joista jotkut olivat jo saaneet pysyviäkin porttikieltoja otteluihin ja heidän tietonsa oli kerätty poliisin rekistereihin. He eivät arvostaneet mitään eikä ketään, halusivat vain sikailla, eikä edes jalkapallo ollut heille se tärkein motiivi öykkäröimiseen. 

Pahemmaksi huolen teki vielä se, että Karin naisystävän poika oli alkanut roikkumaan huligaanien mukana. Ja aina ympärihumalassa ja takkuinen pitkä tukka kirjaimellisesti sekaisin ja silmät päässä seisten. Karin mielestä jo kolmekymppinen poika uhkasi orastavaa romanssia viehättävän daamin kanssa. Slangia vääntävä hulttio oli kuin eri verta äitinsä kanssa, renttu ja häntäheikki pahimmasta päästä. 

Nämä entiset nuoret tulivat aina valmiiseen pöytään ilman tupaantuliaislahjaa, eivätkä edes kiittäneet tarjoiluista vaan pitivät niitä itsestäänselvyyksinä. Suhde oli viilentynyt, mutta ei vielä liikaa. Asiallinen suhtautuminen vetosi kyllä aikuiseen ja järkevään naiseenkin ja Kari tiesi sen.

Kari oli vanhana vakioveikkajana laskenut todennäköisyyksiä myös viettielämänsä suhteen; hulttiopoika oli selvä uhka. Hän mieluummin petasi varman päälle ja oli yrittänyt ottaa isähahmon roolia. Jos loppuelämän kohtalo olisi tämä nainen, poika olisi silloin perhettä. 

Mutta poika sylki lattialle ja nauroi. Aivan kuten laulussakin lauletaan, otteluissakin tämä vain lauloi ja joi. Kari tiesi, että häneltä pyydettiin ehkä enemmänkin, mitä hän pystyi tarjoamaan, mutta vanhan mestarin tehtäviin kuului myös olla ymmärtävä opettaja. Maailmaa oli antiikin ajoista pyöritetty kullasta rakennetuissa kulisseissa.