Naapurista seiniä pitkin raikuva porakoneen ääni herätti Jonen karulla metelillään. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, vaikka elettiin vuoden pimeintä aikaa. Puolenpäivän jälkeen alkaisi hiljalleen taas hämärtää, kai se on pakko nousta ylös sängystä.
Kahvia keitellessään Jone yritti puhua yksikseen, yksi mitta, kaksi mittaa, mutta ääni oli vain oudon kuuloista murinaa. Hän oli joskus onnistunut saamaan sairauslomaakin töistä tulehtuneiden äänihuuliensa vuoksi, jalkapallo-otteluissa eturivissä kannattaminen ja kannatuslaulujen laulaminen oli ehdottoman loistava ajanviettokeino. Se oli melkein kuin politiikkaa, ystävät tunnustivat samaa elämää suurempaa yhteyttä, suurta siistiä jengiä, jossa Jone oli yksi niitä valovoimaisimpia persoonia. Olihan hän huumorimies henkeen ja vereen. Hyvän maun suuri ystävä, huumori oli helposti taitolajeista se jaloin.
Aamut olivat nykyisin hitaita, töitä ei tällä haavaa ollut, eikä boheemi katujätkä voinut kuin riutua istuessaan kaupan kassalla tai hampurilaisketjun tiskin takana. Jone oli jokin aika sitten pakotettu työvoimatoimiston lähettämänä juuri ruokakauppaan töihin, mutta onneksi hänen ollut tarvinnut tehdä väkinäistä ja todellisia kykyjä alentavaa työtä muutamaa tuntia pidempään. Pomo oli sanonut kirjoittavansa tarvittavat paperit, jottei Jonen tarvitsisi enää selitellä ja selvitellä epäsuoria potkujaan työvoimaviranomaisille.
Ystävät olivat tulleet porukalla tapaamaan häntä töihin, samalla näpistäneet useita tölkkejä olutta ja nahistelleet vartijan kanssa, niin että samalla ovenavauksella sai myös Jone häipyä. Se oli komea lovi aseenperässä, hauska tarina kantabaarissa kaupungin reunalla, joka nauratti joka kerta itseäkin.
Tosin, eilen illalla oli omassa kalliolaisessa pikkubaarissa ollut erikoista porukkaa. Myyntimiehiä tai jotakin, nuorimman ja samalla limaisimman kanssa oli tullut jännitteitä rätisevä kohtaaminen. Juuri tämän kyseisen tarinan saama välitön palaute oli ollut todella suoraa. Kaverilta, joka yritti näyttää italialaiselta liikemieheltä, mutta todellisuudessa tämä näytti vain ruskettuneelta homolta.
Että valkoinen Snoop Dogg possensa kanssa oikeissa töissä, kaikkea sitä kuuleekin. Ja kuulemma selkäranka yhtä notkea ja joustava kuin puutarhaletkulla. Jone oli nostanut likaista lättähattuaan miehelle, jonka ego oli valtava siitäkin huolimatta, että tätä oli paiskattu nimellä Teppo. Tai ehkä juuri sen takia. Varmaan Matin toimesta.
Kisailu ja sanailu oli ollut kihelmöivän raivostuttavaa, kuin olisi riidellyt itsensä kanssa. Vaikka tässä kaverissa oli kaikki kuin omassa peilikuvassa, täysin päinvastoin kuin Jonessa itsessään.
Nyt aamupäivän aikaan se jo hymyilytti. Melkein yhtä paljon kuin hänen lapsuuden ystävänsä kasvattamat tuhdit viikset. Kaveri oli sanonut näyttävänsä aikuisviihdetähdeltä suoraan Miamista, Jonen mielestä pikemminkin meksikolaiselta banaaninviljelijältä. Vittuilu ventovieraan, kuin toisesta maailmasta tulevan myyntimiehen kanssa oli ollut yllättävän samankaltaista kuin lapsuuden koulukaverin kanssa sanaillessa. Tuossa äijässä oli jollain oudolla tavalla jotain hyvin tuttua. Ja samaan aikaan vastenmielistä.
Maailma on erilainen myyntimiehen silmin, niin sen oli pakko olla. Pikavoittojen tavoittelu oli nopein portti itsetyytyväisyyteen. Ja samalla itsepetokseen. Ne aidot ihmiset yksinkertaisesti vain olivat, heidän ei tarvinnut yrittää mitään. Eikä tehdä mitään sen eteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti