Harvoin täysikuu loisti niin suurena ja selvänä kuin tänä yönä, Jonna mietti teekuppinsa takaa. Amerikkalaisissa elokuvissa ei koskaan saada täysin vangittua filminauhalle sen jännitteistä ja rasahtelevaa energiaa. Kuu ei valokuvissakaan ollut ikinä samanlainen kuin paljaalla silmällä ihailtuna. Se oli suurena ja valoisana kuin valtava lamppu, johon katse vain unohtui. Ja sen tutkiminen oli koukuttavaa.
Sydän kyllä jyskytti jo muutenkin. Huoltoasema oli aamuyöllä autio ja Jonna oli tarkoituksella ottanut pöydän ikkunan vierestä, jotta näkisi ulos kunnolla. Lasin läpi paistoi märkänä kiiltävä asfaltti, tien reunalla kerrostalo ja talon porraskäytävän ulko-ovi. Sieltä hän oli juossut ulos jo tuntia aiemmin ja jäänyt jännityksen sekaisessa tunteen vallassa odottamaan. Ambulanssia, poliisia, paloautoa, mitä tahansa dramaattista ja poikkeavaa.
Paikka oli Jonnan mielestä paras mahdollinen tapahtumien tarkkailuun sopiva kivenkolo. Se oli huomaamaton ja sopi hyvin piilopaikaksi jossa voisi esittää olevansa paikalla vain sattumalta. Muina miehinä. Käsissä ei ollut verijälkiä, se oli hyvä asia, ei edes mustelmia tai ruhjeita. Kuin tuuria ja täydellistä sattumaa.
Muutamaa tuntia aiemmin hän oli taipunut jatkamaan iltaa ravintolasta ikkunassa näkyvään kerrostaloon. Sotkuisessa kaksiossa asui kolmekymppinen mies, jolla oli pitkä tukka ja epäsiisti huppari, rikkinäiset farkut ja liian nuorekkaat koripallokengät. Joneksi esittäytynyt showmies oli rosoisuudessaan onnistunut kuitenkin pehmittämään Jonnaa säkenöivällä huumorillaan.
Lopulta hän oli huvittuneisuudessaan lähtenytkin hämmästelemään kaktusta kukkaruukussa, joka oli kuulemma kaksineuvoinen ja kirjavine väreineen niin omalaatuinen, että hänenkin oli jo pakko nähdä tuo luonnonoikku omin silmin. Vaikka selkeästi mies vai keksi lennokkaita juttujaan omasta päästään. Puutarhurina Jonna osaisi varmsti auttaa tuota traumatisoitunutta kukkapoloa, Jone todennäköisesti vain kasvattaisi sitä vielä enemmän kieroon.
Jonna ei oikeastaan edes tiennyt miksi hän oli lähtenyt miehen matkaan. Normaalisti hän oli hyvin varautunut ja valikoiva, luottamuksen ansaitseminen oli hidas ja monimutkainen prosessi johon kaikki eivät yltäneet. Jone oli kai ollut vain tarpeeksi röyhkeä, mennyt niin pitkälle Jonnan rajojen yli, että se oli jo uutta ja vierasta.
Sisällä asunnossa kuitenkin ylitettiin se viimeinen raja. Mekaniikan lailla Jonna kumautti lähentelevää ja kähmivää miestä liedellä lojuvalla ja tiskaamattomalla paistinpannulla keskelle otsaa. Mies oli tipahtanut suorilta jaloiltaan ensin polvilleen, sitten naama edellä lattiaan. Nenästä valunut veri oli levinnyt pieneksi lammikoksi ja Jonna oli sännännyt karkuun. Ovesta ulos kadulle ja tien yli huoltoasemalle. Ja jäänyt odottamaan.
Ensin hän joutuisi putkaan poliisitalolle, mahdollisesti useaksi päiväksi. Saisi syytteen ja jos retku oli kuollut niin varmasti vankilaan. Mielenterveysongelmien takia todennäköisesti Niuvanniemen vankimielisairaalaan eikä sieltä pääsisi hevillä ikinä ulos. Ainakaan ilman, että hän olisi jo ihmisenä aivan toinen, lääkkeillä ja kemikaaleilla tuhottu. Aivovauriot muuttivat ihmisen persoonaa niin ettei häntä enää tunnistaisi kukaan. Elämä olisi lopullisesti ohi.
Ja minkä tähden? Itsensä puolustamisenko? Se ei varmsti ollut riittä syy tappaa toinen hätävarjeluna. Kukaan ei ymmärtäisi teini-iän traumoja, joiden vuoksi Jonna oli päättänyt ettei häntä satuttaisi enää kukaan. Niihin olisi turha vedota ja periaatteet tulisivat maksamaan näinkin valtavasti. Olisiko sittenkin ollut helpompi vain antautua ja esittää nauttivaa. Ainakin tältä jännityksellä olisi säästytty.
Äkkiä Jonna valpastui. Rapun ovesta käveli kadulle se sama niljeke jonka hän oli jättänyt keittokomeron lattialle makaamaan. Oluttölkki kädessä ja puhelin toisessa. Jostain valui katua pitkin lauma nuoria naisia, ravintolasta varmasti tulossa ja jatkoille menossa, Jonna päätteli. Ja tuo retku kävi kimppuun kuin hyeena, nauratti naisia niin että hänen kätensä vain heiluivat. Kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mies oli kuin olisi selvinnyt saamatta naarmuakaan. Lopulta koko lauma lähti ja katosi, hävisi pimeään yöhön.
Uskomatonta. Jonna ei enää tiennyt kuinka päin hänen pitäisi olla. Häntä huimasi ja heikotti, nyt pitää päästä mahdollisimman nopeasti kotiin. Rauhoittavat lääkkeet voisi ottaa vasta aamulla, vaikkei hän paljoa ollut juonutkaan. Niistä tuskin olisi edes saanut helposta, tänä yönä hän ei nukkuisi muutenkaan. Uni oli aina levotonta täydenkuun aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti